Morkkis ja ahdistus viime ajoista. Tuntuu kuin olisi kulunut ikuisuus kun olen viimeksi ollut töissä. Huomenna sitten. Olen ollut hermorauniona. Ajatus ei kulje. Ei ainakaan muualle kuin perjantaihin. Onneksi ystävä kallis auttaa meitä. Emme olisi ehkä yksin pärjänneetkään.
Ajatus ei kulje. Ei kulje. En muuten olisi kirjoittanut blogiinkaan, ellen kokisi tarvetta todistella itselleni, että kaikki kääntyy jälleen kerran taas parhain päin. Olen sentään vielä hengissä ja rakastunut. Mitään muuta en nyt osaa kaivatakaan.
Kädessäni on tuoreita haavoja. Olkoot se symboli kaikelle sekoilulle ja piste iin päälle.
Muista. Sinä hengität. Se on tärkeintä.
tiistai 22. huhtikuuta 2014
torstai 17. huhtikuuta 2014
Yhteinen mieli!
Hetken ollut hiljaiseloa näillä nurkilla. Ajatukset ovat pyörineet lähinnä yhden ainoan asian ympärillä, nimittäin ystäväni kanssa päätimme järjestää mielenosoituksen kotikaupunkiimme. Ajatustyötä onkin ollut paljon, sillä pääpointtimme on niinkin laaja kuin tyytymättömyys päättäjiemme toimiin. Leikkaukset, säästöt, typerät säädökset, turha holhoaminen, epätasa-arvon kasvu... Näitähän riittää. Ollaan kuitenkin saatu jo 50 osallistumaan feisbuukin sivujen mukaan ja tokihan varmasti ohikulkevia uteliaita ihmisiäkin tulee paikalle.
Tähän asti mieli on pysynyt korkealla ja toiveikkaana mutta h-hetki lähestyy pikavauhtia ja jännitys kasvaa kasvamistaan. Miten ihmeessä pidämme homman alusta loppuun asti kasassa? Ja miten ihmeessä uskallamme puhua julkisesti puolelle sadalle ihmiselle määrätietoisesti ja ikäänkuin asioista jotain tietäen? Tukijoukkojakin toki on, ainakin yksi ihminen, joka ei varmasti hämmenny tässäkään tilanteessa mutta vastuun on pysyttävä meillä järjestäjillä. Huhhuh, sanonpa vain.
Mutta näillä eväillä mennään loppuun asti. Hyvällä tarkoituksella ja iloisella mielellä.
Tähän asti mieli on pysynyt korkealla ja toiveikkaana mutta h-hetki lähestyy pikavauhtia ja jännitys kasvaa kasvamistaan. Miten ihmeessä pidämme homman alusta loppuun asti kasassa? Ja miten ihmeessä uskallamme puhua julkisesti puolelle sadalle ihmiselle määrätietoisesti ja ikäänkuin asioista jotain tietäen? Tukijoukkojakin toki on, ainakin yksi ihminen, joka ei varmasti hämmenny tässäkään tilanteessa mutta vastuun on pysyttävä meillä järjestäjillä. Huhhuh, sanonpa vain.
Mutta näillä eväillä mennään loppuun asti. Hyvällä tarkoituksella ja iloisella mielellä.
maanantai 7. huhtikuuta 2014
Tuulikello, kuuset ja männynkävyt, tähtitaivas. Perhe. Koti.
https://www.youtube.com/watch?v=RICwUrAWvyE
Näillä sävelmillä riudun tuntojen ristiaallokossa. En hyvällä, en pahalla liioin. Puhdas surun tunne kantaa iltaani hetkinä eteen päin. En ole yksin mutta sydäntäni kylmää yksinäisyys. Lapsenomainen yksinäisyys... lapsuus.
Olen ehkä hupsu. Mutta olen minä. Ja minä olen kovin herkkä tuntemaan elämän ympärilläni. Milloin mitenkin. Joskus pääni voisi avata ja levittää niityille pakeneviksi perhosiksi, joskus ihmiset voisivat menettää näkönsä katsoessaan sielussani loimuavia säteitä. Joskus kokonainen avaruus voisi minut nielaista, ellemme eläisi tässä ulottovuudessa, tässä maailmassamme.
Sydämeni huutaa tunteita. Surullisen haikeita ja melankolisen kauniita. Sydämeni huutaa koti-ikävää. Kotiini minä aina palaan. Ihan aina. Sillä se on elämässäni ainoa ikuinen asia. Ja sitä minä rakastan.
Siitäkin huolimatta minäkin muutun. Kuten elämäkin virtaa hiljalleen eteen päin. Pysäyttämätön virta, kristallin kirkas vesi, kaiken alku. Minun on aika jättää jäähyväiset. Olisinpa vain vielä yhden kesän voinut viettää nurmikolla kierien ja puissa kiipeillen. Omassa huoneessani yöpyen. Muistot uudelleen eläen...
Tämä hetki on. Ja juuri nyt käytän sen hymyillen. Olen onnellinen.
Näillä sävelmillä riudun tuntojen ristiaallokossa. En hyvällä, en pahalla liioin. Puhdas surun tunne kantaa iltaani hetkinä eteen päin. En ole yksin mutta sydäntäni kylmää yksinäisyys. Lapsenomainen yksinäisyys... lapsuus.
Olen ehkä hupsu. Mutta olen minä. Ja minä olen kovin herkkä tuntemaan elämän ympärilläni. Milloin mitenkin. Joskus pääni voisi avata ja levittää niityille pakeneviksi perhosiksi, joskus ihmiset voisivat menettää näkönsä katsoessaan sielussani loimuavia säteitä. Joskus kokonainen avaruus voisi minut nielaista, ellemme eläisi tässä ulottovuudessa, tässä maailmassamme.
Sydämeni huutaa tunteita. Surullisen haikeita ja melankolisen kauniita. Sydämeni huutaa koti-ikävää. Kotiini minä aina palaan. Ihan aina. Sillä se on elämässäni ainoa ikuinen asia. Ja sitä minä rakastan.
Siitäkin huolimatta minäkin muutun. Kuten elämäkin virtaa hiljalleen eteen päin. Pysäyttämätön virta, kristallin kirkas vesi, kaiken alku. Minun on aika jättää jäähyväiset. Olisinpa vain vielä yhden kesän voinut viettää nurmikolla kierien ja puissa kiipeillen. Omassa huoneessani yöpyen. Muistot uudelleen eläen...
Tämä hetki on. Ja juuri nyt käytän sen hymyillen. Olen onnellinen.
Hyvästi, kotini.
lauantai 5. huhtikuuta 2014
Off the Map
Päivät ja yöt katoavat yksi toisensa jälkeen. Olen jälleen hukannut itseni jonnekin syvälle itseeni eikä ylpeyteni anna periksi kaivaa tietäni sieltä ulos. Tunnen epäonnistuneeni.
Täyttäessäni Kelan lappusia huomaan, että hakemukseeni tuli täyteen juuri ja juuri yksi kokonainen viikko töissä. Jokaisena muuna viikkona olen ollut yhden tai parina viikkona jopa kaksi päivää pois töistä. Mitä ne töissä mahtavat ajatella? Sääliä vaiko pettymystä? Eivät he minua tunne. En taida tuntea itsekään.
Hetki sitten meni vielä ihan hyvin. Tai ainakin luulen menneen hyvin. Enää en ole siitäkään varma, sillä se taisikin olla illuusio iloisesta, hyvän tuulisesta ja sosiaalisesta minästä. Jos olisin aidosti sosiaalinen ja ulos päin suuntautunut edes jollain tasolla, niin miksi minua sitten kalvaa suunnaton ahdistus ja syyllisyys aina seuraavana päivänä kun muistelen nauraneeni ja keskustelleeni kavereideni (ystäveni?) kanssa? Ja miksi hetken olen muka niin kaveria, niin kaveria erään kanssa ja hetkeä myöhemmin saan häneltä turpaan? No joo, tuossa tapauksessa kyse ei taida olla minusta vaan hänestä ja hänen omista pään sisäisistä ongelmistaan mutta kyllä se hiljaiseksi vetää.
Jostain syystä vihaan itseäni aina sen jälkeen kun olen antanut jotain itsestäni aidoimmillaan muille ja ottanut vastaavanlaista tunnelatausta vastaan. Ikään kuin tunteminen olisi pahin viholliseni. Päätin kuitenkin, etten aio perua yhtäkään sanaa. Olen vannonut ja vuodattanut ystävyyttä viime aikoina yhdelle jos muutamallekin ihmiselle ja se totta puhuen on kovin vieras käsite itsessäni, en vain ymmärrä aivojani. Miksette te typerät limaiset niljakesutturani voi olla samaa mieltä verta sykkivän elimeni kanssa?
Eilen asuin sängyn pohjalla peitot korvilla. Tiuskin tuntemattomasta syystä taas miehelleni ja vedottakoot lääkkeiden loppumiseen. Olen näinä päivinä taas joku ihan muu. Lääkkeet tekevät minusta taas ihmismäisen olennon. Anteeksi siitä.
Olen epäonnistunut liero. Selkärangaton nilviäinen. Ja itsesyytökset ovat ainoa sisältö elämääni, joka ei johda mihinkään. Ei eteen eikä taakse. Huvittavaa, olen viime aikoina nähnyt unta viiltelystäkin. Koska minulta taas petti jalat alta?
Täyttäessäni Kelan lappusia huomaan, että hakemukseeni tuli täyteen juuri ja juuri yksi kokonainen viikko töissä. Jokaisena muuna viikkona olen ollut yhden tai parina viikkona jopa kaksi päivää pois töistä. Mitä ne töissä mahtavat ajatella? Sääliä vaiko pettymystä? Eivät he minua tunne. En taida tuntea itsekään.
Hetki sitten meni vielä ihan hyvin. Tai ainakin luulen menneen hyvin. Enää en ole siitäkään varma, sillä se taisikin olla illuusio iloisesta, hyvän tuulisesta ja sosiaalisesta minästä. Jos olisin aidosti sosiaalinen ja ulos päin suuntautunut edes jollain tasolla, niin miksi minua sitten kalvaa suunnaton ahdistus ja syyllisyys aina seuraavana päivänä kun muistelen nauraneeni ja keskustelleeni kavereideni (ystäveni?) kanssa? Ja miksi hetken olen muka niin kaveria, niin kaveria erään kanssa ja hetkeä myöhemmin saan häneltä turpaan? No joo, tuossa tapauksessa kyse ei taida olla minusta vaan hänestä ja hänen omista pään sisäisistä ongelmistaan mutta kyllä se hiljaiseksi vetää.
Jostain syystä vihaan itseäni aina sen jälkeen kun olen antanut jotain itsestäni aidoimmillaan muille ja ottanut vastaavanlaista tunnelatausta vastaan. Ikään kuin tunteminen olisi pahin viholliseni. Päätin kuitenkin, etten aio perua yhtäkään sanaa. Olen vannonut ja vuodattanut ystävyyttä viime aikoina yhdelle jos muutamallekin ihmiselle ja se totta puhuen on kovin vieras käsite itsessäni, en vain ymmärrä aivojani. Miksette te typerät limaiset niljakesutturani voi olla samaa mieltä verta sykkivän elimeni kanssa?
Eilen asuin sängyn pohjalla peitot korvilla. Tiuskin tuntemattomasta syystä taas miehelleni ja vedottakoot lääkkeiden loppumiseen. Olen näinä päivinä taas joku ihan muu. Lääkkeet tekevät minusta taas ihmismäisen olennon. Anteeksi siitä.
Olen epäonnistunut liero. Selkärangaton nilviäinen. Ja itsesyytökset ovat ainoa sisältö elämääni, joka ei johda mihinkään. Ei eteen eikä taakse. Huvittavaa, olen viime aikoina nähnyt unta viiltelystäkin. Koska minulta taas petti jalat alta?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)