Kesäaika alkaa

Loman viimeinen päivä koitti tänään melko tukkoisissa merkeissä. Harmillista niin, sillä olen ottanut sunnuntai-ispiraation jo osaksi elämääni. Sängyssä aamulla maatessani mietin mitä kaikkea kivaa sitä voisi tehdä mutta telkkariinhan se jumittui. Ei edes jalkeilla jaksa olla kun nokka joko vuotaa solkenaan tai salpaa hengityksen kokonaan.

Mieliala ehti kuitenkin monen monituista päivää olla korkealla. Käytännössä se toimi niin, että elin hetki hetkeltä ja jos jokin tarttuva ajatus meinasi tulla mieleen, ajoin sen pois tyynellä välinpitämättömyydellä. Tiistain jälkeen en ole siis juuri mitään ajatellut, enkä sen vuoksi ole blogiinkaan kirjoittanut. Ajatuksettomuus on ansaittu lepotila, joka tosin nyt alkaa palailla entiselleen. Toki koetan pitää opit mielessä ja olla yhäkin miettimättä liian tarttuvia, siis vakavaksi vetäviä asioita mutta katsoo nyt.

Kaverin synttärit jatkuivat perjantaista lauantaihin hyvissä merkeissä. Läpi yön, ihmisten kasvot vain muuttuivat. Olivatpa he täällä meilläkin iltaa istumassa, mikä oli jälleen pieni piristys tavalliseen arkeen.

Jostain silti kumpuaa hermojen kiristys. Se jo itsessään turhauttaa kun viikko alkoi niin lupaavasti.

Hengitä, hengitä. Lakkaa ajattelemasta. Lakkaa tuntemasta. Lakkaa nyt hyvä tyttö vatvomasta näitä  tuikitavallisia olotiloja.

Päästäkää minut pois Kalliosta

En jaksa kokea syyllisyyttä viikonlopun ikävistä merkeistä, koska tunteillehan ei mahda mitään jos asianomaiset jättävät hautomaan niitä yksin. Silti aion päivänsankarille selittää myöhemmin tilanteen, jos sillä voisin korvata oman osuuteni jos jotain korvattavaa edes on. Oli kuitenkin virhe lähteä.

Ei minulla oikeastaan ole syytä kirjoittaa mitä kaikkea tapahtui, olennaisen tietyt ihmiset jo tietävät.

Nyt on uusi päivä, vihdoin. Heräsin omalta kotisohvalta ja aurinko on jo korkealla näin aamusta. Tästä voisi tulla hyvä siivouspäivä. Hyvä päivä palata hiljalleen oikeaan elämään. Todellisuuteen, vaikka tekikin loppujen lopuksi oikein hyvää vaihtaa maisemaa ja sulkea arkiminä hetkeksi pöytälaatikkoon piiloon.

Minä jopa opin itsestäni jotain tuolla reissulla. Sain paljon vaikka menetin osan. Opin, että luottamus ihmisiin on miltei mahdotonta mutta jos joskus vielä taidan sen, tulen olemaan eri ihminen. Ainakin hyvin erilainen ihminen. Opin, että minulla on ystävä, vaikka sen tunnustaminen saa jalkani tuntumaan spagetilta. Opin, että joku välittää tosissaan. Ja taas toisaalta, opin että joku toinen ei aina välitä lainkaan. Opin myös ymmärtämään miten tärkeä taito on osata irtautua joskus arkisesta elämästä, tutusta ympäristöstä, tutuista kuvioista muistuttaakseen miksi olen elossa. Opin, että tahdon elää, vaikka mieli pakottaa aivokuolemaan. En tahdo enää taistella itseäni vastaan, tahdon mukautua itseeni. Olla kokonainen minä. Kaikkine puolineni. Opin, että tahdon kouluun. Opin, että tahdon antaa itselleni anteeksi, hyväksyä menneen ja käyttää sitä voimavarana tulevaan.

Unia. Unikuvia. Mielen myrskyjä. Tahtoa. Toivoa. Uskallusta.

Elonmerkkejä.

Tunteettomuus vai tunnottomuus?

Tänään alkoi viikon mittainen loma. Oletin, että hyppisin tasajalkaa ja ottaisin parit tanssiaskeleet mutta kotiin tullessani huomasin vain lyyhistyväni tunnottomana telkkarin ääreen. Ehkä takatalvi tekee minut taas voimattomaksi. Aurinkoisina kevätäpäivinä puhkuin nimetöntä energiaa ja mieleni oli seesteinen ja hyvä. Nyt taas tuntuu kuin millään ei olisi merkitystä. Totta kai on, tokihan minä sen tiedän mutta ilo on päässyt karkaamaan harmaisiin pilviin.

Huomenna olisi lähtö Helsinkiin kaverin nelikymppisille. Taidan lähteä vain sen takia kun minut on kutsuttu. Ei minulla ole lainkaan ollut sellainen olo, että odottaisin istuvani yksin tuntemattomassa kuppilassa kaukana kotoa, ilman minkäänlaista mahdollisuutta paeta turvallisesti kotiin - tai oikeastaan mihinkään. En minä Helsinkiä niin hyvin tunne, Kalliota nyt varsinkaan. Toisaalta olen aina halullut siellä käydä. Ja ainakin uskottelen, että paikka jonne menemme ei ole samanlainen kurja fiineyden tyyssija, missä olen aiemmin Hesan yöelämää viettänyt. Ehkä kokemus on jopa hyvä. 

Tulkoot vain kurjuus mutta tänään ainoa velvollisuuteni on nauttia saunasta ja pakastepizzasta. 

Ainiin! Pitääkin soittaa kissanhoitaja viikonlopuksi.

Päivään

Tänään olen armollinen itselleni. Tänään on oikein hyvä päivä antaa itselleen anteeksi ja vapautua mielenkahleista. Tänään aion tehdä hyvin ja kirjoittaa ystävälleni erään kirjan kappaleen. Tänään sanon peilikuvalleni olen kaunis. Tänään en aio ahdistuksen viedä, vaan kerron itselleni kaiken olevan hyvin. Tänään aion olla elossa. Tänään nautin kodistani.

Tänään en mennyt töihin.

Huomenna olen parempi ihminen, sillä tänään olen samanlainen.

Pyörä pieni pyörii

Kärsivällisyys palkitaan ja kaikki muuttuu paremmaksi.
 - Kai?

Maanantaina kirjoitin jo pienessä puuskassa ajatuksia mutta myöhemmin päätin poistaa mokoman. En perustanut tätä blogia ruikuttaakseni enkä siksi, että voisin tarvittaessa hukuttautua itsesääliin- tai inhoon. Mutta kuitenkin, jos nyt kirjoitan mikä mieltäni painaa, niin pistettäkööt se historiani luoman persoonallisuushäiriön piikkiin.

Kaksi läheisintä ihmistäni ovat kovia pelailemaan ja kilpailemaan keskenään. He ovat kumpikin hyvin älykkäitä ihmisiä ja pienen hetken jotain asiaa opeteltuaan he taitavat jo perusasiat ja toisen hetken päästä osaavat ottaa kaiken kyseisestä jutusta irti. Oli kyseessä sitten asian X puhuminen tai pelin Ö pelaaminen. Hieno piirre kummassakin. Itsekin pientä kilpailuviettiä omatessani ilahdun kun he tuovat innostuksensa aidoimmillaan esiin.

 Rakastan heidän seuraansa ja olen jo tottunut tulemaan hihnassa heidän perässään. Tässä vain piilee vaara omien korvien välissä. Minulla on taipumus saada suunnattoman helposti alemmuuskomplekseja, varsinkin tuttujen ihmisten kesken, varsinkin näiden ihmisten seurassa. Olen turhauttavan hidas oppimaan moninmutkaisia kokonaisuuksia enkä ole matemaattis-loogisia aivosoluja nähnytkään. Vaikka tottakai tiedän olevani ihan fiksu ja viisaskin ihminen, koen silti häiritsevän uhkaavana  jos minut näistä syistä johtuen sivuutetaan tai aliarvioidaan kykyjäni vain sen takia, että olen nöyryyksissäni mennyt luovuttamaan ennen aikojani.

Tiedän, että minusta on vaikka mihin jos vain harjoittelisin tarpeeksi kauan. Mutta kukapa minun kanssani jaksaisi shakkia pelata tai puhua politiikasta jos toinen kokee joutuvansa aloittamaan itsekin alusta? Harmikseni olen myös huomannut varsinkin näiden kahden kanssa ettei sekään riitä vaikka minusta olisi vastusta, jopa "liiaksikin" (näin vaatimattomasti sanoen), vaan jos pelaamme vaikkapa tiettyä videopeliä ja voitan, he sivuuttavat minut silti! Kuinka tyhmää tällaisesta onkaan kirjoittaa tänne mutta syystä teen sen kuitenkin.

Joskus vain pidän parhaiden ystävieni seuraa suurena uhkana, joka pakottaa minut vajoamaan näinkin alas.

Aurinko

"En taida enää jaksaa silmiäni ummistaa
Mä sydämeni avaan ja jään sun aamua odottamaan
Kun taas nähdä saan sinitaivaan
Se mua muistuttaa kuinka suurta kaikki pieni onkaan"

Vuoden ensimmäinen päivä, jolloin heitin takin olalle kaduilla kävellessäni. Aurinko. Se tervehti niin iloisesti ja toivotti tervetulleeksi jälleen elontielle. Miten olenkaan sitä kaivannut...

Hain töistä päästyäni koulun päättötokarin, jonka huomasin eilen kadottaneeni taivaan tuuliin (vastahan mie sen näin...) ja sain haettua kouluun. Valokuvauslinja. Päätin ottaa myös muista pienistä iloista irti ja vein mieheni pienelle belgialaiselle suklaakojulle kauppakeskukseseen. Yllätyksenä toki, olen toivoton romantikko kun huolet eivät varjosta mieltäni. Treffasimme kaupungin aukiolla ja nautimme keväästä, kävimme syömässä raakaruokaa ja pelasimme pikaisen biliksen. Kotona vielä vuoden paras avokadopasta (nam!) ja illan viimeiset auringonsäteet.

En tohdi edes muuta miettiä tai ainakaan muodostaa sanoiksi, antaa niiden tulla vaikkapa huomenna.

http://www.youtube.com/watch?v=DThOW5Zxmv8

Karkkipäivä

Torstaina puolipilvistä, aurinko pilkahteli pumpulin välistä tasaiseen tahtiin. Mieli liikkui melko lailla sen mukaan. Aurinko! - hymyä. Pilviä... - luomet valahtavat ja kasvot mennettävät muotonsa.

Pääsin töistä puoli kolmen maissa mutta olo oli sen verran kevyt ja rentoutunut, että jäin kahvipöytään lukemaan erästä kirjaa pariksi tunniksi kunnes lähdimme pelaamaan muutamat pelit biljardia. Loppuilta menikin pienessä sievässä. Olimmeko pilkkuun asti? Todennäköisesti. Muistan kuinka ylistimme Aurinkoisen kanssa ystävyyttämme ja halailimme ja nauroimme onnea. Kotiin päästyämme emme murun kanssa suinkaan painuneet suoraan pehkuihin vaan jäimme nauttimaan nöyhtäistä olotilaa pienten pelien merkeissä. Älkää suotta kysykö mitä tuolla tarkoitin. Nukahdimme ehkä viiden - kuuden maissa.

Eilen heräsin krapulaan. Päätin kuitenkin jankata itselleni, ettei ole mitään syytä potea henkistä pahaa oloa asioista, jotka ovat saaneet niinkin leveän hymyn huulilleni. Tietenkin harmitti ilmoittaa töihin ja jättää totuuksia kertomatta unettomasta yöstä. Mutta mikäpä tässä, tänään on juhlapäivä. Ainakin jollain meistä. Lähdemme juhlistamaan pienen ihmisalun ensimmäistä täyttynyttä vuotta ja illalla juhlimme omaa olemassaoloamme. Tänään on makean nälkä. Tänään on viikonlopun toiseksi viimeinen päivä. Tänään aion olla välittämättä. Tänään aion leijua onnellisten pilvien päällä.

Tänään aion juhlia. Painajaisten loppua.

http://www.youtube.com/watch?v=j-Hdmm304Uw

Kissa etsii uutta kotia

Päivä lähti käyntiin tavalliseen tapaan ankeasti ja töistä myöhästyen. Vaikka meikkaaminen ei muutamaan päivään ole tuottanut ylitsepääsemätöntä tuskaa, lähteminen silti on työn ja tuskan takana. Heräilin tosin pitkin yötä, univaje vaivaa vielä nyt alkuillastakin. Sydän jyskyttää rinnassa.

Suussa myllertää limainen, tupakan makuinen kerros. Keittäisin kahvia jos kykenisin sitä juomaan.

 Tekisi mieli kirjoittaa, että nyt tuntuu tosi pahalta ja tahtoisin vain käpretyä peittoihin mutta valehtelisin. Itse asiassa ahdistuskaan ei ole vaivannut moneen tuntiin. Mukavan välinpitämätön olo, jota ruokkii makkarissa uinuva avomies.

Terapiassa puheenaiheina olivat kertaus viime viikkoisesta ahdistusten analyyseistä (minä-ahdistus, mörkö-ahdistus ja yleisahdistus), parin viikon välein tulevat menkat, yhteishaku, sekä muuton tuoma terapian jatkosuunnittelu. Tässä kohtaa hätkähdin. Ei sillä, ettenkö olisi jo entuudestaan miettinyt asiaa ja valmentanut itseäni muutosten tuuliin, vaan sitä miten terapeuttini asiaan suhtautui. Hän muistutti minua KELAn tukemasta terapiasta, että se olisi sitten sellaista oikeaa, ammattimaista terapiaa. Että siellä olisi mahdollisuus käsitellä asioitani tiiviimmin ja selkeämmin tuoda esille ongelmat ja mahdolliset ratkaisut. Olen vielä opiskelija ja tämähän on vain koulutusterapiaa. Mutta siksihän minä sinut halusin! Ja olen huomannut, että aina silloin tällöin jos olen käynyt paikassa plapla ja istuntomme on seuraavaksi  plapla - työskentelymme on vähän hajanaista plapla - terapia voisi olla tehokkaampaa, tai siis plapla... Luulin, että meillä olisi kehittyneempi hoitosuhde. 

Tunnen oloni orvoksi. Miten päähäni yhtäkkiä iski tunne, että minut hylätään? Ikään kuin olisin laittanut turhaan itseni tässä terapiassa alttiiksi.  Ikään kuin olisin turhaan antanut suuren osan elämästäni - luottamukseni - hänelle ja hänelle ei tuota minkäänlaista tunteentuskaa luopua minusta. En minä itse ongelmiini ole juuri koskaan saanut apua hoitotaholta mutta juuri tässä ihmisessä on jotain, jonka olen ottanut itseeni. Kannustus. Se, että tuntuu kuin joku ihan tosissaan haluaa tuntea minut paremmin, jotta osaisi auttaa enemmän. Se, ettei asiat tule suoraan apteekin hyllyltä vaan keskustelun kautta. En ole koskaan ennen jutellut terapiassa. Jakanut yhteisiä tärkeitä mielipiteitä, saati saanut vinkkejä hyvästä kissanhiekasta.

Olen saanut tältä terapialta niin paljon koska kanssani on tehnyt työtä inhimillinen olento. Se on enemmän, sillä sitä en voi itsenäisesti lukea psykologian kirjoista.

Lights, camera, action!

Yhteishaku mielen päällä.

Noin vuosi sitten mies ilmoitti hakevansa Jyväskylän yliopistoon ja tästä kipinän saaneena päätin, että minunkin on tullut aika mennä elämässä eteen päin ja saada koulusta paperit. Joskus vuosia sitten kävin puolisentoista vuotta media-alaa kunnes kunto lopahti ja jouduin eroamaan koulusta. Nyt siis ajattelin viedä homman loppuun mutta kas, tuolle alalle ei otetakaan enää uusia opiskelijoita ja olen ihan pulassa mitä haluan tulevaisuudessa tehdä. Hyvänä kakkosvaihtoehtona olisi ollut kuvataide mutta sellaista mahdollisuutta ei Jyväskylän ammattikoulussa ollutkaan.

Vaihtoehdot alkavat kuihtua kasaan ja nyt on vain pari viikkoa aikaa päättää tuleeko minusta isona valokuvaaja. Kuulostaa jotenkin pelottavan lukkoonlyövältä ja vastuulliselta. Mitäpä jos se olisi ammattini? Tarkoittaako se sitä, että minun tulisi elättää itseni studio- ja kenttäympäristössä? En epäile taitojani tai oppimiskykyäni, pelkään vain ammatin tuomaa vastuuta olla oma-aloitteisesti ihmiskunnan armoilla ja varautua kehnoon työllistymiseen ja kilpailuun. Ja taas toisaalta ajatus selkeästä tulevaisuudenkuvasta kiehtoo merkillisen paljon. Mitäpä jos se olisi ammattini...