- Kai?
Maanantaina kirjoitin jo pienessä puuskassa ajatuksia mutta myöhemmin päätin poistaa mokoman. En perustanut tätä blogia ruikuttaakseni enkä siksi, että voisin tarvittaessa hukuttautua itsesääliin- tai inhoon. Mutta kuitenkin, jos nyt kirjoitan mikä mieltäni painaa, niin pistettäkööt se historiani luoman persoonallisuushäiriön piikkiin.
Kaksi läheisintä ihmistäni ovat kovia pelailemaan ja kilpailemaan keskenään. He ovat kumpikin hyvin älykkäitä ihmisiä ja pienen hetken jotain asiaa opeteltuaan he taitavat jo perusasiat ja toisen hetken päästä osaavat ottaa kaiken kyseisestä jutusta irti. Oli kyseessä sitten asian X puhuminen tai pelin Ö pelaaminen. Hieno piirre kummassakin. Itsekin pientä kilpailuviettiä omatessani ilahdun kun he tuovat innostuksensa aidoimmillaan esiin.
Rakastan heidän seuraansa ja olen jo tottunut tulemaan hihnassa heidän perässään. Tässä vain piilee vaara omien korvien välissä. Minulla on taipumus saada suunnattoman helposti alemmuuskomplekseja, varsinkin tuttujen ihmisten kesken, varsinkin näiden ihmisten seurassa. Olen turhauttavan hidas oppimaan moninmutkaisia kokonaisuuksia enkä ole matemaattis-loogisia aivosoluja nähnytkään. Vaikka tottakai tiedän olevani ihan fiksu ja viisaskin ihminen, koen silti häiritsevän uhkaavana jos minut näistä syistä johtuen sivuutetaan tai aliarvioidaan kykyjäni vain sen takia, että olen nöyryyksissäni mennyt luovuttamaan ennen aikojani.
Tiedän, että minusta on vaikka mihin jos vain harjoittelisin tarpeeksi kauan. Mutta kukapa minun kanssani jaksaisi shakkia pelata tai puhua politiikasta jos toinen kokee joutuvansa aloittamaan itsekin alusta? Harmikseni olen myös huomannut varsinkin näiden kahden kanssa ettei sekään riitä vaikka minusta olisi vastusta, jopa "liiaksikin" (näin vaatimattomasti sanoen), vaan jos pelaamme vaikkapa tiettyä videopeliä ja voitan, he sivuuttavat minut silti! Kuinka tyhmää tällaisesta onkaan kirjoittaa tänne mutta syystä teen sen kuitenkin.
Joskus vain pidän parhaiden ystävieni seuraa suurena uhkana, joka pakottaa minut vajoamaan näinkin alas.
Kaksi läheisintä ihmistäni ovat kovia pelailemaan ja kilpailemaan keskenään. He ovat kumpikin hyvin älykkäitä ihmisiä ja pienen hetken jotain asiaa opeteltuaan he taitavat jo perusasiat ja toisen hetken päästä osaavat ottaa kaiken kyseisestä jutusta irti. Oli kyseessä sitten asian X puhuminen tai pelin Ö pelaaminen. Hieno piirre kummassakin. Itsekin pientä kilpailuviettiä omatessani ilahdun kun he tuovat innostuksensa aidoimmillaan esiin.
Rakastan heidän seuraansa ja olen jo tottunut tulemaan hihnassa heidän perässään. Tässä vain piilee vaara omien korvien välissä. Minulla on taipumus saada suunnattoman helposti alemmuuskomplekseja, varsinkin tuttujen ihmisten kesken, varsinkin näiden ihmisten seurassa. Olen turhauttavan hidas oppimaan moninmutkaisia kokonaisuuksia enkä ole matemaattis-loogisia aivosoluja nähnytkään. Vaikka tottakai tiedän olevani ihan fiksu ja viisaskin ihminen, koen silti häiritsevän uhkaavana jos minut näistä syistä johtuen sivuutetaan tai aliarvioidaan kykyjäni vain sen takia, että olen nöyryyksissäni mennyt luovuttamaan ennen aikojani.
Tiedän, että minusta on vaikka mihin jos vain harjoittelisin tarpeeksi kauan. Mutta kukapa minun kanssani jaksaisi shakkia pelata tai puhua politiikasta jos toinen kokee joutuvansa aloittamaan itsekin alusta? Harmikseni olen myös huomannut varsinkin näiden kahden kanssa ettei sekään riitä vaikka minusta olisi vastusta, jopa "liiaksikin" (näin vaatimattomasti sanoen), vaan jos pelaamme vaikkapa tiettyä videopeliä ja voitan, he sivuuttavat minut silti! Kuinka tyhmää tällaisesta onkaan kirjoittaa tänne mutta syystä teen sen kuitenkin.
Joskus vain pidän parhaiden ystävieni seuraa suurena uhkana, joka pakottaa minut vajoamaan näinkin alas.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti