En jaksa kokea syyllisyyttä viikonlopun ikävistä merkeistä, koska tunteillehan ei mahda mitään jos asianomaiset jättävät hautomaan niitä yksin. Silti aion päivänsankarille selittää myöhemmin tilanteen, jos sillä voisin korvata oman osuuteni jos jotain korvattavaa edes on. Oli kuitenkin virhe lähteä.
Ei minulla oikeastaan ole syytä kirjoittaa mitä kaikkea tapahtui, olennaisen tietyt ihmiset jo tietävät.
Nyt on uusi päivä, vihdoin. Heräsin omalta kotisohvalta ja aurinko on jo korkealla näin aamusta. Tästä voisi tulla hyvä siivouspäivä. Hyvä päivä palata hiljalleen oikeaan elämään. Todellisuuteen, vaikka tekikin loppujen lopuksi oikein hyvää vaihtaa maisemaa ja sulkea arkiminä hetkeksi pöytälaatikkoon piiloon.
Minä jopa opin itsestäni jotain tuolla reissulla. Sain paljon vaikka menetin osan. Opin, että luottamus ihmisiin on miltei mahdotonta mutta jos joskus vielä taidan sen, tulen olemaan eri ihminen. Ainakin hyvin erilainen ihminen. Opin, että minulla on ystävä, vaikka sen tunnustaminen saa jalkani tuntumaan spagetilta. Opin, että joku välittää tosissaan. Ja taas toisaalta, opin että joku toinen ei aina välitä lainkaan. Opin myös ymmärtämään miten tärkeä taito on osata irtautua joskus arkisesta elämästä, tutusta ympäristöstä, tutuista kuvioista muistuttaakseen miksi olen elossa. Opin, että tahdon elää, vaikka mieli pakottaa aivokuolemaan. En tahdo enää taistella itseäni vastaan, tahdon mukautua itseeni. Olla kokonainen minä. Kaikkine puolineni. Opin, että tahdon kouluun. Opin, että tahdon antaa itselleni anteeksi, hyväksyä menneen ja käyttää sitä voimavarana tulevaan.
Unia. Unikuvia. Mielen myrskyjä. Tahtoa. Toivoa. Uskallusta.
Elonmerkkejä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti