Sateen jälkeen

Sateisen yön jälkeen autojen äänet kantautuvat märällä asfltilla ja alkavat herätellä minua aamu seitsemältä kissan säestäessä omaa herätystään. Voisin yrittää saada vielä unta mutta jokin pitää minut virkeänä ja nousen kahvinkeittoon. Tavallaan pidän aikaisista aamuista mutta aika tuntuu pysähtyvän paikalleen väärään aikaan vuorokaudesta. Töihin pääsen lähtemään vasta kymmeneksi eikä kotona tunnu olevan juuri mitään tekemistä. Lööpit on luettu ja Facebookin uusimmat päivitykset koluttu läpi. Mitä tekisin seuraavat kaksi tuntia?

Terapeutti lainasi jälleen kaksi viikkoa sitten samaisen kirjan, jota olen hiljalleen lueskellut. Oiva kirja kelle tahansa asioiden kanssa painivalle ihmiselle. Tässä vielä muistukukseksi linkki, ja vaikka kirjan nimi viittaa masennukseen (jota mielestäni itsellänikään ei enää ole), niin opus toimii hyvin myös arkisen minän tuntemiseen.

Kolmannessa kappaleessa käsitellään ajassa olemista, siinä elämistä, niin ettei mieli pyörittele automaattiohjauksella samaan aikaan asioita, jotka eivät ole välttämättä millään tavalla olennaisia nykyhetkessä. Tulevaisuuteen haikailua ja menneeseen palailua. Josta tulikin mieleen, että näin jälleen unta lapsuuden kodistani. Olen päässyt sen traagisesta kuolemasta jo aika hyvin ylitse. Unessa liikuskelin kotitaloni pihalla jonkun toisen ihmisen kanssa ja ohi mennen kysyin näkikö hän talon vai rauniot. "Talon", hän vastasi ja hymyilin haikeasti. "Hyvä, näen siis unta." ja jatkoimme haahuilua.

Care

Aikaa onkin vierähtänyt niin, että kaikenlaista on ehtinyt tässä välissä tapahtua. Ei mennä kuitenkaan siihen, vaan aivan alkuun. Kävi nimittäin eilen mielessäni kuinka hankalaa on muka pitää huolta itsestään. Niinpä päätin, että tästä tulee oma ihonhoitoviikkoni. Jos olisin rahoissani, niin ostaisin varmasti kaikki mahdolliset purnukat ja kuorintalaitteet mutta mennään ihan iisisti pelkällä kasvojen puhdistusaineella ja kosteusvoiteella ja katsotaan miltä sunnuntaina näyttää.

Otin eilen kuvan itsestäni ilman meikkiä mutta ainakaan vielä en sitä tänne tohdi laittaa. Kenties myöhemmin...

Sun vaatteissa on kissankarvoja

Morkkis ja ahdistus viime ajoista. Tuntuu kuin olisi kulunut ikuisuus kun olen viimeksi ollut töissä. Huomenna sitten. Olen ollut hermorauniona. Ajatus ei kulje. Ei ainakaan muualle kuin perjantaihin. Onneksi ystävä kallis auttaa meitä. Emme olisi ehkä yksin pärjänneetkään.

Ajatus ei kulje. Ei kulje. En muuten olisi kirjoittanut blogiinkaan, ellen kokisi tarvetta todistella itselleni, että kaikki kääntyy jälleen kerran taas parhain päin. Olen sentään vielä hengissä ja rakastunut. Mitään muuta en nyt osaa kaivatakaan.

Kädessäni on tuoreita haavoja. Olkoot se symboli kaikelle sekoilulle ja piste iin päälle.

Muista. Sinä hengität. Se on tärkeintä.

Yhteinen mieli!

Hetken ollut hiljaiseloa näillä nurkilla. Ajatukset ovat pyörineet lähinnä yhden ainoan asian ympärillä, nimittäin ystäväni kanssa päätimme järjestää mielenosoituksen kotikaupunkiimme. Ajatustyötä onkin ollut paljon, sillä pääpointtimme on niinkin laaja kuin tyytymättömyys päättäjiemme toimiin. Leikkaukset, säästöt, typerät säädökset, turha holhoaminen, epätasa-arvon kasvu... Näitähän riittää. Ollaan kuitenkin saatu jo 50  osallistumaan feisbuukin sivujen mukaan ja tokihan varmasti ohikulkevia uteliaita ihmisiäkin tulee paikalle.

Tähän asti mieli on pysynyt korkealla ja toiveikkaana mutta h-hetki lähestyy pikavauhtia ja jännitys kasvaa kasvamistaan. Miten ihmeessä pidämme homman alusta loppuun asti kasassa? Ja miten ihmeessä uskallamme puhua julkisesti puolelle sadalle ihmiselle määrätietoisesti ja ikäänkuin asioista jotain tietäen? Tukijoukkojakin toki on, ainakin yksi ihminen, joka ei varmasti hämmenny tässäkään tilanteessa mutta vastuun on pysyttävä meillä järjestäjillä. Huhhuh, sanonpa vain.

Mutta näillä eväillä mennään loppuun asti. Hyvällä tarkoituksella ja iloisella mielellä.

Tuulikello, kuuset ja männynkävyt, tähtitaivas. Perhe. Koti.

https://www.youtube.com/watch?v=RICwUrAWvyE

Näillä sävelmillä riudun tuntojen ristiaallokossa. En hyvällä, en pahalla liioin. Puhdas surun tunne kantaa iltaani hetkinä eteen päin. En ole yksin mutta sydäntäni kylmää yksinäisyys. Lapsenomainen yksinäisyys... lapsuus.

Olen ehkä hupsu. Mutta olen minä. Ja minä olen kovin herkkä tuntemaan elämän ympärilläni. Milloin mitenkin. Joskus pääni voisi avata ja levittää niityille pakeneviksi perhosiksi, joskus ihmiset voisivat menettää näkönsä katsoessaan sielussani loimuavia säteitä. Joskus kokonainen avaruus voisi minut nielaista, ellemme eläisi tässä ulottovuudessa, tässä maailmassamme.

Sydämeni huutaa tunteita. Surullisen haikeita ja melankolisen kauniita. Sydämeni huutaa koti-ikävää. Kotiini minä aina palaan. Ihan aina. Sillä se on elämässäni ainoa ikuinen asia. Ja sitä minä rakastan.

Siitäkin huolimatta minäkin muutun. Kuten elämäkin virtaa hiljalleen eteen päin. Pysäyttämätön virta, kristallin kirkas vesi, kaiken alku. Minun on aika jättää jäähyväiset. Olisinpa vain vielä yhden kesän voinut viettää nurmikolla kierien ja puissa kiipeillen. Omassa huoneessani yöpyen. Muistot uudelleen eläen...

Tämä hetki on. Ja juuri nyt käytän sen hymyillen. Olen onnellinen.

Hyvästi, kotini.

Off the Map

Päivät ja yöt katoavat yksi toisensa jälkeen. Olen jälleen hukannut itseni jonnekin syvälle itseeni eikä ylpeyteni anna periksi kaivaa tietäni sieltä ulos. Tunnen epäonnistuneeni.

Täyttäessäni Kelan lappusia huomaan, että hakemukseeni tuli täyteen juuri ja juuri yksi kokonainen viikko töissä. Jokaisena muuna viikkona olen ollut yhden tai parina viikkona jopa kaksi päivää pois töistä. Mitä ne töissä mahtavat ajatella? Sääliä vaiko pettymystä? Eivät he minua tunne. En taida tuntea itsekään.

Hetki sitten meni vielä ihan hyvin. Tai ainakin luulen menneen hyvin. Enää en ole siitäkään varma, sillä se taisikin olla illuusio iloisesta, hyvän tuulisesta ja sosiaalisesta minästä. Jos olisin aidosti sosiaalinen ja ulos päin suuntautunut edes jollain tasolla, niin miksi minua sitten kalvaa suunnaton ahdistus ja syyllisyys aina seuraavana päivänä kun muistelen nauraneeni ja keskustelleeni kavereideni (ystäveni?) kanssa? Ja miksi hetken olen muka niin kaveria, niin kaveria erään kanssa ja hetkeä myöhemmin saan häneltä turpaan? No joo, tuossa tapauksessa kyse ei taida olla minusta vaan hänestä ja hänen omista pään sisäisistä ongelmistaan mutta kyllä se hiljaiseksi vetää.

Jostain syystä vihaan itseäni aina sen jälkeen kun olen antanut jotain itsestäni aidoimmillaan muille ja ottanut vastaavanlaista tunnelatausta vastaan. Ikään kuin tunteminen olisi pahin viholliseni. Päätin kuitenkin, etten aio perua yhtäkään sanaa. Olen vannonut ja vuodattanut ystävyyttä viime aikoina yhdelle jos muutamallekin ihmiselle ja se totta puhuen on kovin vieras käsite itsessäni, en vain ymmärrä aivojani. Miksette te typerät limaiset niljakesutturani voi olla samaa mieltä verta sykkivän elimeni kanssa?

Eilen asuin sängyn pohjalla peitot korvilla. Tiuskin tuntemattomasta syystä taas miehelleni ja vedottakoot lääkkeiden loppumiseen. Olen näinä päivinä taas joku ihan muu. Lääkkeet tekevät minusta taas ihmismäisen olennon. Anteeksi siitä.

Olen epäonnistunut liero. Selkärangaton nilviäinen. Ja itsesyytökset ovat ainoa sisältö elämääni, joka ei johda mihinkään. Ei eteen eikä taakse. Huvittavaa, olen viime aikoina nähnyt unta viiltelystäkin. Koska minulta taas petti jalat alta?

Kesäaika alkaa

Loman viimeinen päivä koitti tänään melko tukkoisissa merkeissä. Harmillista niin, sillä olen ottanut sunnuntai-ispiraation jo osaksi elämääni. Sängyssä aamulla maatessani mietin mitä kaikkea kivaa sitä voisi tehdä mutta telkkariinhan se jumittui. Ei edes jalkeilla jaksa olla kun nokka joko vuotaa solkenaan tai salpaa hengityksen kokonaan.

Mieliala ehti kuitenkin monen monituista päivää olla korkealla. Käytännössä se toimi niin, että elin hetki hetkeltä ja jos jokin tarttuva ajatus meinasi tulla mieleen, ajoin sen pois tyynellä välinpitämättömyydellä. Tiistain jälkeen en ole siis juuri mitään ajatellut, enkä sen vuoksi ole blogiinkaan kirjoittanut. Ajatuksettomuus on ansaittu lepotila, joka tosin nyt alkaa palailla entiselleen. Toki koetan pitää opit mielessä ja olla yhäkin miettimättä liian tarttuvia, siis vakavaksi vetäviä asioita mutta katsoo nyt.

Kaverin synttärit jatkuivat perjantaista lauantaihin hyvissä merkeissä. Läpi yön, ihmisten kasvot vain muuttuivat. Olivatpa he täällä meilläkin iltaa istumassa, mikä oli jälleen pieni piristys tavalliseen arkeen.

Jostain silti kumpuaa hermojen kiristys. Se jo itsessään turhauttaa kun viikko alkoi niin lupaavasti.

Hengitä, hengitä. Lakkaa ajattelemasta. Lakkaa tuntemasta. Lakkaa nyt hyvä tyttö vatvomasta näitä  tuikitavallisia olotiloja.

Päästäkää minut pois Kalliosta

En jaksa kokea syyllisyyttä viikonlopun ikävistä merkeistä, koska tunteillehan ei mahda mitään jos asianomaiset jättävät hautomaan niitä yksin. Silti aion päivänsankarille selittää myöhemmin tilanteen, jos sillä voisin korvata oman osuuteni jos jotain korvattavaa edes on. Oli kuitenkin virhe lähteä.

Ei minulla oikeastaan ole syytä kirjoittaa mitä kaikkea tapahtui, olennaisen tietyt ihmiset jo tietävät.

Nyt on uusi päivä, vihdoin. Heräsin omalta kotisohvalta ja aurinko on jo korkealla näin aamusta. Tästä voisi tulla hyvä siivouspäivä. Hyvä päivä palata hiljalleen oikeaan elämään. Todellisuuteen, vaikka tekikin loppujen lopuksi oikein hyvää vaihtaa maisemaa ja sulkea arkiminä hetkeksi pöytälaatikkoon piiloon.

Minä jopa opin itsestäni jotain tuolla reissulla. Sain paljon vaikka menetin osan. Opin, että luottamus ihmisiin on miltei mahdotonta mutta jos joskus vielä taidan sen, tulen olemaan eri ihminen. Ainakin hyvin erilainen ihminen. Opin, että minulla on ystävä, vaikka sen tunnustaminen saa jalkani tuntumaan spagetilta. Opin, että joku välittää tosissaan. Ja taas toisaalta, opin että joku toinen ei aina välitä lainkaan. Opin myös ymmärtämään miten tärkeä taito on osata irtautua joskus arkisesta elämästä, tutusta ympäristöstä, tutuista kuvioista muistuttaakseen miksi olen elossa. Opin, että tahdon elää, vaikka mieli pakottaa aivokuolemaan. En tahdo enää taistella itseäni vastaan, tahdon mukautua itseeni. Olla kokonainen minä. Kaikkine puolineni. Opin, että tahdon kouluun. Opin, että tahdon antaa itselleni anteeksi, hyväksyä menneen ja käyttää sitä voimavarana tulevaan.

Unia. Unikuvia. Mielen myrskyjä. Tahtoa. Toivoa. Uskallusta.

Elonmerkkejä.

Tunteettomuus vai tunnottomuus?

Tänään alkoi viikon mittainen loma. Oletin, että hyppisin tasajalkaa ja ottaisin parit tanssiaskeleet mutta kotiin tullessani huomasin vain lyyhistyväni tunnottomana telkkarin ääreen. Ehkä takatalvi tekee minut taas voimattomaksi. Aurinkoisina kevätäpäivinä puhkuin nimetöntä energiaa ja mieleni oli seesteinen ja hyvä. Nyt taas tuntuu kuin millään ei olisi merkitystä. Totta kai on, tokihan minä sen tiedän mutta ilo on päässyt karkaamaan harmaisiin pilviin.

Huomenna olisi lähtö Helsinkiin kaverin nelikymppisille. Taidan lähteä vain sen takia kun minut on kutsuttu. Ei minulla ole lainkaan ollut sellainen olo, että odottaisin istuvani yksin tuntemattomassa kuppilassa kaukana kotoa, ilman minkäänlaista mahdollisuutta paeta turvallisesti kotiin - tai oikeastaan mihinkään. En minä Helsinkiä niin hyvin tunne, Kalliota nyt varsinkaan. Toisaalta olen aina halullut siellä käydä. Ja ainakin uskottelen, että paikka jonne menemme ei ole samanlainen kurja fiineyden tyyssija, missä olen aiemmin Hesan yöelämää viettänyt. Ehkä kokemus on jopa hyvä. 

Tulkoot vain kurjuus mutta tänään ainoa velvollisuuteni on nauttia saunasta ja pakastepizzasta. 

Ainiin! Pitääkin soittaa kissanhoitaja viikonlopuksi.

Päivään

Tänään olen armollinen itselleni. Tänään on oikein hyvä päivä antaa itselleen anteeksi ja vapautua mielenkahleista. Tänään aion tehdä hyvin ja kirjoittaa ystävälleni erään kirjan kappaleen. Tänään sanon peilikuvalleni olen kaunis. Tänään en aio ahdistuksen viedä, vaan kerron itselleni kaiken olevan hyvin. Tänään aion olla elossa. Tänään nautin kodistani.

Tänään en mennyt töihin.

Huomenna olen parempi ihminen, sillä tänään olen samanlainen.

Pyörä pieni pyörii

Kärsivällisyys palkitaan ja kaikki muuttuu paremmaksi.
 - Kai?

Maanantaina kirjoitin jo pienessä puuskassa ajatuksia mutta myöhemmin päätin poistaa mokoman. En perustanut tätä blogia ruikuttaakseni enkä siksi, että voisin tarvittaessa hukuttautua itsesääliin- tai inhoon. Mutta kuitenkin, jos nyt kirjoitan mikä mieltäni painaa, niin pistettäkööt se historiani luoman persoonallisuushäiriön piikkiin.

Kaksi läheisintä ihmistäni ovat kovia pelailemaan ja kilpailemaan keskenään. He ovat kumpikin hyvin älykkäitä ihmisiä ja pienen hetken jotain asiaa opeteltuaan he taitavat jo perusasiat ja toisen hetken päästä osaavat ottaa kaiken kyseisestä jutusta irti. Oli kyseessä sitten asian X puhuminen tai pelin Ö pelaaminen. Hieno piirre kummassakin. Itsekin pientä kilpailuviettiä omatessani ilahdun kun he tuovat innostuksensa aidoimmillaan esiin.

 Rakastan heidän seuraansa ja olen jo tottunut tulemaan hihnassa heidän perässään. Tässä vain piilee vaara omien korvien välissä. Minulla on taipumus saada suunnattoman helposti alemmuuskomplekseja, varsinkin tuttujen ihmisten kesken, varsinkin näiden ihmisten seurassa. Olen turhauttavan hidas oppimaan moninmutkaisia kokonaisuuksia enkä ole matemaattis-loogisia aivosoluja nähnytkään. Vaikka tottakai tiedän olevani ihan fiksu ja viisaskin ihminen, koen silti häiritsevän uhkaavana  jos minut näistä syistä johtuen sivuutetaan tai aliarvioidaan kykyjäni vain sen takia, että olen nöyryyksissäni mennyt luovuttamaan ennen aikojani.

Tiedän, että minusta on vaikka mihin jos vain harjoittelisin tarpeeksi kauan. Mutta kukapa minun kanssani jaksaisi shakkia pelata tai puhua politiikasta jos toinen kokee joutuvansa aloittamaan itsekin alusta? Harmikseni olen myös huomannut varsinkin näiden kahden kanssa ettei sekään riitä vaikka minusta olisi vastusta, jopa "liiaksikin" (näin vaatimattomasti sanoen), vaan jos pelaamme vaikkapa tiettyä videopeliä ja voitan, he sivuuttavat minut silti! Kuinka tyhmää tällaisesta onkaan kirjoittaa tänne mutta syystä teen sen kuitenkin.

Joskus vain pidän parhaiden ystävieni seuraa suurena uhkana, joka pakottaa minut vajoamaan näinkin alas.

Aurinko

"En taida enää jaksaa silmiäni ummistaa
Mä sydämeni avaan ja jään sun aamua odottamaan
Kun taas nähdä saan sinitaivaan
Se mua muistuttaa kuinka suurta kaikki pieni onkaan"

Vuoden ensimmäinen päivä, jolloin heitin takin olalle kaduilla kävellessäni. Aurinko. Se tervehti niin iloisesti ja toivotti tervetulleeksi jälleen elontielle. Miten olenkaan sitä kaivannut...

Hain töistä päästyäni koulun päättötokarin, jonka huomasin eilen kadottaneeni taivaan tuuliin (vastahan mie sen näin...) ja sain haettua kouluun. Valokuvauslinja. Päätin ottaa myös muista pienistä iloista irti ja vein mieheni pienelle belgialaiselle suklaakojulle kauppakeskukseseen. Yllätyksenä toki, olen toivoton romantikko kun huolet eivät varjosta mieltäni. Treffasimme kaupungin aukiolla ja nautimme keväästä, kävimme syömässä raakaruokaa ja pelasimme pikaisen biliksen. Kotona vielä vuoden paras avokadopasta (nam!) ja illan viimeiset auringonsäteet.

En tohdi edes muuta miettiä tai ainakaan muodostaa sanoiksi, antaa niiden tulla vaikkapa huomenna.

http://www.youtube.com/watch?v=DThOW5Zxmv8

Karkkipäivä

Torstaina puolipilvistä, aurinko pilkahteli pumpulin välistä tasaiseen tahtiin. Mieli liikkui melko lailla sen mukaan. Aurinko! - hymyä. Pilviä... - luomet valahtavat ja kasvot mennettävät muotonsa.

Pääsin töistä puoli kolmen maissa mutta olo oli sen verran kevyt ja rentoutunut, että jäin kahvipöytään lukemaan erästä kirjaa pariksi tunniksi kunnes lähdimme pelaamaan muutamat pelit biljardia. Loppuilta menikin pienessä sievässä. Olimmeko pilkkuun asti? Todennäköisesti. Muistan kuinka ylistimme Aurinkoisen kanssa ystävyyttämme ja halailimme ja nauroimme onnea. Kotiin päästyämme emme murun kanssa suinkaan painuneet suoraan pehkuihin vaan jäimme nauttimaan nöyhtäistä olotilaa pienten pelien merkeissä. Älkää suotta kysykö mitä tuolla tarkoitin. Nukahdimme ehkä viiden - kuuden maissa.

Eilen heräsin krapulaan. Päätin kuitenkin jankata itselleni, ettei ole mitään syytä potea henkistä pahaa oloa asioista, jotka ovat saaneet niinkin leveän hymyn huulilleni. Tietenkin harmitti ilmoittaa töihin ja jättää totuuksia kertomatta unettomasta yöstä. Mutta mikäpä tässä, tänään on juhlapäivä. Ainakin jollain meistä. Lähdemme juhlistamaan pienen ihmisalun ensimmäistä täyttynyttä vuotta ja illalla juhlimme omaa olemassaoloamme. Tänään on makean nälkä. Tänään on viikonlopun toiseksi viimeinen päivä. Tänään aion olla välittämättä. Tänään aion leijua onnellisten pilvien päällä.

Tänään aion juhlia. Painajaisten loppua.

http://www.youtube.com/watch?v=j-Hdmm304Uw

Kissa etsii uutta kotia

Päivä lähti käyntiin tavalliseen tapaan ankeasti ja töistä myöhästyen. Vaikka meikkaaminen ei muutamaan päivään ole tuottanut ylitsepääsemätöntä tuskaa, lähteminen silti on työn ja tuskan takana. Heräilin tosin pitkin yötä, univaje vaivaa vielä nyt alkuillastakin. Sydän jyskyttää rinnassa.

Suussa myllertää limainen, tupakan makuinen kerros. Keittäisin kahvia jos kykenisin sitä juomaan.

 Tekisi mieli kirjoittaa, että nyt tuntuu tosi pahalta ja tahtoisin vain käpretyä peittoihin mutta valehtelisin. Itse asiassa ahdistuskaan ei ole vaivannut moneen tuntiin. Mukavan välinpitämätön olo, jota ruokkii makkarissa uinuva avomies.

Terapiassa puheenaiheina olivat kertaus viime viikkoisesta ahdistusten analyyseistä (minä-ahdistus, mörkö-ahdistus ja yleisahdistus), parin viikon välein tulevat menkat, yhteishaku, sekä muuton tuoma terapian jatkosuunnittelu. Tässä kohtaa hätkähdin. Ei sillä, ettenkö olisi jo entuudestaan miettinyt asiaa ja valmentanut itseäni muutosten tuuliin, vaan sitä miten terapeuttini asiaan suhtautui. Hän muistutti minua KELAn tukemasta terapiasta, että se olisi sitten sellaista oikeaa, ammattimaista terapiaa. Että siellä olisi mahdollisuus käsitellä asioitani tiiviimmin ja selkeämmin tuoda esille ongelmat ja mahdolliset ratkaisut. Olen vielä opiskelija ja tämähän on vain koulutusterapiaa. Mutta siksihän minä sinut halusin! Ja olen huomannut, että aina silloin tällöin jos olen käynyt paikassa plapla ja istuntomme on seuraavaksi  plapla - työskentelymme on vähän hajanaista plapla - terapia voisi olla tehokkaampaa, tai siis plapla... Luulin, että meillä olisi kehittyneempi hoitosuhde. 

Tunnen oloni orvoksi. Miten päähäni yhtäkkiä iski tunne, että minut hylätään? Ikään kuin olisin laittanut turhaan itseni tässä terapiassa alttiiksi.  Ikään kuin olisin turhaan antanut suuren osan elämästäni - luottamukseni - hänelle ja hänelle ei tuota minkäänlaista tunteentuskaa luopua minusta. En minä itse ongelmiini ole juuri koskaan saanut apua hoitotaholta mutta juuri tässä ihmisessä on jotain, jonka olen ottanut itseeni. Kannustus. Se, että tuntuu kuin joku ihan tosissaan haluaa tuntea minut paremmin, jotta osaisi auttaa enemmän. Se, ettei asiat tule suoraan apteekin hyllyltä vaan keskustelun kautta. En ole koskaan ennen jutellut terapiassa. Jakanut yhteisiä tärkeitä mielipiteitä, saati saanut vinkkejä hyvästä kissanhiekasta.

Olen saanut tältä terapialta niin paljon koska kanssani on tehnyt työtä inhimillinen olento. Se on enemmän, sillä sitä en voi itsenäisesti lukea psykologian kirjoista.

Lights, camera, action!

Yhteishaku mielen päällä.

Noin vuosi sitten mies ilmoitti hakevansa Jyväskylän yliopistoon ja tästä kipinän saaneena päätin, että minunkin on tullut aika mennä elämässä eteen päin ja saada koulusta paperit. Joskus vuosia sitten kävin puolisentoista vuotta media-alaa kunnes kunto lopahti ja jouduin eroamaan koulusta. Nyt siis ajattelin viedä homman loppuun mutta kas, tuolle alalle ei otetakaan enää uusia opiskelijoita ja olen ihan pulassa mitä haluan tulevaisuudessa tehdä. Hyvänä kakkosvaihtoehtona olisi ollut kuvataide mutta sellaista mahdollisuutta ei Jyväskylän ammattikoulussa ollutkaan.

Vaihtoehdot alkavat kuihtua kasaan ja nyt on vain pari viikkoa aikaa päättää tuleeko minusta isona valokuvaaja. Kuulostaa jotenkin pelottavan lukkoonlyövältä ja vastuulliselta. Mitäpä jos se olisi ammattini? Tarkoittaako se sitä, että minun tulisi elättää itseni studio- ja kenttäympäristössä? En epäile taitojani tai oppimiskykyäni, pelkään vain ammatin tuomaa vastuuta olla oma-aloitteisesti ihmiskunnan armoilla ja varautua kehnoon työllistymiseen ja kilpailuun. Ja taas toisaalta ajatus selkeästä tulevaisuudenkuvasta kiehtoo merkillisen paljon. Mitäpä jos se olisi ammattini...

Pienen hetken yksin

"Älä vanno mitään
Helvetistä itään kuljetaan
Älä vanno mitään
On matka pitkä, voi käydä mitä vaan
Tämä on kuin vieras paikka
Voi olla, että eksyn elämään
Tai voi olla, että tähän jään"

Hetken fiilistelyä.

"Mutta minä olen ja elän ja hengitän,
yhtä suurta jumalaa, Elämänhalua.
Sen temppeleinä toimivat kapakat, ilotalot,
markkinat, marketit, kaupunkien värivalot."

 

Meren pinnalla

Viikonloppuna eksyin lukemaan vanhoja blogitekstejäni vuosilta 2009-2011. Kun aiemmin mietin noita aikoja, niin muistin vain hämärästi voineeni huonosti. Nyt muistan paremmin. Jokainen kirjoitukseni vei minut yhä syvemmälle vuosien taa ja vielä muutama päivä lukemisesta voin yhä huonosti muistaessani ne tunnetilat, joita kävin tuolloin läpi.

Kirjoitukset alkavat kun silloinen tyttöystäväni oli kuukauden poissa kotoa, kuntoutuksessa Helsingissä ja tuli vain viikonloppuina käymään. Se oli viimeisimpiä nauloja suhteemme arkkuun, joka vain odotti oikeaa hetkeä kuolla kokonaan pois. Olin sairas. Hyvin sairas. Kaihoisasti itkin ja kaipasin hänen tuomaa turvaa ja hellyyttä kuuden viikon ajan ja itkin ja itkin ja ahdistuin yksin kotona saamatta mitään aikaiseksi. Kun kuukausi oli kulunut, hän alkoi puhua aina vain enemmän siitä, kuinka kotikaupunkini ei ole hänelle oikea paikka, vaan hän halusi itsepintaiosesti muuttaa Tampereelle. Ja niin hän joskus helmikuussa 2010 viimein lähti ja jätti minut yksin vieden minulta kaiken. Muistan lyyhistyneeni lattialle kun hän isänsä seurana sulki ulko-oven. Mitä hän jätti minulle oli vain avain, neljä kissaa, tyhjä asunto ja riutuva sydän. Minulla ei ollut edes telkkaria tai kunnon huonekaluja. Vain tyhjä koti (jota en voinut enää kodiksi kutsua, vaan siitä asunnosta tuli helvetin pyhättö) ja vastuu yrittää selvitä kaikesta yksin.

Vajaan kolmen vuoden kestänyt huono ja fyysisen ja henkisen väkivallan täyteinen parisuhteemme oli tappanut minut sisältä enkä kyennyt näkemään enää valoa pimeydessä. Seuraavt kuukaudet meni sumussa. Vain nuo blogitekstit ovat todiste olemassaolostani. Vanhempani eivät ehkä käsittäneet mitä minussa tapahtui sisälläni. He olivat yrittäneet tehdä niin paljon hyväkseni, että jouduin heidän apunsa takia jopa syyllisyyden tuskiin. Minulla oli hirveän vaikeaa selvitä hengissä ja saada kissani hoidettua ja muistan kuinka sain vain lisää syytöksiä niskaani. En vain voinut tehdä mitään.

Saatoin olla syömättä päiväkausiin. Ehkä joskus söin muutaman voileipäkinkun tai keksejä jos niitä sattui olemaan. Pääasiassa korvasin ravinnon alkoholilla, tupakalla ja kahvilla. Kissoilleni ostin koiranruokaa, koska se oli muutaman kymmensenttiä halvempaa kuin oikea kissanruoka, vasta paljon myöhemmin tajusin, että eihän niin voi tehdä. Nukuin makuuhuoneessa, jonne olin vienyt joitain somistuksia tai valaisimia, sulkeuduin sinne. Olohuoneessa en käynyt kuin pari kertaa kuukaudessa. En uskalanut. Se muistutti liian elävästi siitä kuinka minut jätettiin. Voi pahoin. Oksentelin. Viiltelin. Lopulta eräänä päivänä terapiassa muistan vain katsoneeni tyhjyyteen ja terapeutti ehdotti, että laittaisi lähetteen osastolle. En jaksanut enää laittaa vastaan.

Seuraava vuosi meni rakentaessa uutta elämää, uutta identiteettiä, uusia haaveita, uusia suunnitelmia. Kaikki oli toisin, olin muuttunut. En ollut enää sama ihminen, joka olin ollut vuosia sitten. Ja se oli älyttömän rankkaa. Kaiken muun lisäksi taistelin kaiken laisia asioita vastaan. Vuoden asuin veljeni kämppiksenä eivätkä yhteiset tulomme huimanneet päätä, nälkä oli paha vihollinen. Kissat asuivat milloin missäkin kukin vuorollaan. Välini läheisiin etääntyivät ja lämpenivät, nekin vuoroin. Parhaalla ystävälläni oli yhtä kurja elämäntilanne kuin minulla ja aina silloin tällöin jouduin kuuntelemaan kuinka kaksi veljistäni hautoivat itsemurhaa. Yritin kestää. Oli pakko vain yrittää kestää. Kunnes hyvin, hyvin hiljaa aloin taas nähdä asioita ympärilläni, tuntea tuulen kasvoillani ja iloita ja nauttia joistain päivistä. Kuten erään veljeni häistä. Siitä alkoi jälleen uusi kappale elämässäni ja löysin elämäni rakkaudenkin, vaikka alkuaikojen vaikeudet saivat vanhat haavat taas tietämättäni aukeamaan ja vasta nyt kaksi ja puoli vuotta seurusteltuamme alan luottaa häneen ja rakastaa itseäni.

Yhä pelkään hetkiä, jolloin tunnen olevani onnellinen. Odotan, että jokin vie sen kohta pois.

Neljä elämäni iloa

Pieni prinsessa

Emo lepäilee

Poikanen ja tyttönen

Ryhmähali lämmittää talvisin

Illan piristykseksi ja kissaihmisten iloksi ajattelin laittaa neljästä pienokaisestani kuvatuksia tänne. Ensimmäisen kissani sain 6 tai 7- vuotiaana, joka oli minulla 10 vuotta. Vanhus lähti eräänä iltana viimeiselle matkalleen mutta sydämessäni pieni kulkee aina ja ikuisesti.

On minulla historiassa ollut useitakin kissoja mutta tällä hetkellä elämääni valaisee tämä nelikko, kilpikonnan värinen on oranssin ja pienemmän harmaan emo, ja tuuheampi karvainen harmaa tabby tuli perheeseen muualta.

Pikku prinssi

Päivä selvittää itsensä

Eilen matkalla baarista kotiin kulutin aikani hymyillen elämän satunnaisuudelle. Kuinka yksi pieni silmänisku voi muuttaa kokonaisen hetken, ja se hetki voi muuttaa yhden ihmisen loppuelämän. En voi väittää, että näin olisi käynyt mutta sain takaisin pienen häivähdyksen toivoa.

Ehkä ihmiskunnalla tosiaan on jäljellä se jokin, joka sinnittelee ja pitää meidät parhaamme mukaan yhdessä, se jokin, jonka löydettyämme uudestaan olemme taas kokonaisia. Luottamus on avain, luottamus tuttuun ja turvalliseen ihmiseen mutta sitäkin suuremmin uskallus luottaa tuntemattomaan, ventovieraaseen ihmiseen. Uskallus iloita arvaamattomalla hetkellä samalla aallon harjalla.

Olemme ehkä ainoa eläinlaji, joka hyppää hyiseen järveen pelastaakseen lajitoverin hukkumiselta. Ilman selkeää taka-ajatusta, itsekästä syytä takana. Miksi?

Miksi nainen, joka ei ole koskaan tavannut minua tulee ja pyytää tulta ja kysyttäni miten ilta on mennyt, hän kertookin avoimesti huonosta parisuhteestaan. Jakaa kuitenkin kanssani ajatuksen, että tärkeintä on pyhittää oma hymynsä juuri sille hetkelle, jossa elämme. Valamme toisiimme pienen hetken uskoa parempaan ja hyvästelemme toisemme ehkä lopullisesti.

Miksi kaupankassan nuorimies rikkoo rajoja ja säikäyttää ihmiset hymyllä ja tuttavallisella juttelulla? Miksi Vanhus on niin hämillään kun autan häntä nousemaan takaisin polkupyöränsä selkään?

Miksi olemme niin pelokkaita lajitovereitamme kohtaan, vaikka sisimmissämme auttaisimme toinen toisiamme? Voisimme paremmin jos kohtaisimme ensin omat pelkomme ennen kuin lietsoisimme niitä muihin tavalla, jonka alkusyytä he eivät voi ymmärtää.

Olemmehan yhtä.

Dear sleep, I know we had problems but I still love you. Please come back to me.

Tänään on perjantai. Mietin päivällä mielessäni, että tänään voisin nähdä kavereita, pelailla vähän biljardia ja ottaa vähän rennommin. Nyt pelkkä saunakin tuntuu kaukaiselta ajatukselta.Olen aivan kuoleman väsynyt. Kahtena tai kolmena päivänä olen joutunut ottamaan kunnon päikkäritkin mutta mikään määrä unta tai kahvia ei tunnu olevan kylliksi. Muistan nyt liian elävästi miltä fyysinen väsymys tuntuu ja sitä tunnetta en todellakaan ole kaivannut pitkään aikaan. En ole varma mitkä kaikki asiat ovat väsymykseni takana mutta labroissa ilmeni viittausta kilpirauhasen vajaatoimintaan, ei mitään sen suurempaa tai varmempaa mutta riittää minulle pistää syitä edes jonkun ulkopuolisen asian piikkiin. Kerrankin.

Kyllä näihin pariin päivään on mahtunut hitusen aurinkoakin. Kävi ilmi, että keskiviikkona kun avauduin pomolleni tunnoistani työpaikan suhteen, hänen mielensä muuttuikin positiivisesti. Aiemmin johtoporras oli ilmeisesti ollut eri mieltä haluaisivatko he pitää minut töissä sopimukseni päätyttyä maaliskuun puolessa välissä, ja koska kompromisseja ei voinut tehdä, he olisivat päätyneet lopullisesti sopimuksen purkamiseen. Nyt kuitenkin kävi niin, että olin tajuamattani tehnyt hyvin ja on myönnettävä tuntevani hieman tervettä ylpeyttä itsestäni. Tämä on kaikkien aikojen pisin työsuhteeni, jonka pituudeksi siis kesällä tulee kokonaiset 9 kuukautta, hyvä minä!

Ruokalistastani en ole pitänyt kiinni minkään muun kuin aamukahvin kohdalla mutta yritän nyt kuitenkin saada joka päivä jotain fiksua syötyä. Kuka tahansa maalaisjärkeään käyttävä ihminen voisi nyt mulkaista minua ja tiuskaista, että syytä olisikin ottaa itseään niskasta kiinni kun töistäkin tulee luistettua, onhan säännöllinen ruoka- ja päivärytmi arjen a ja o. On kuitenkin yllättävän hankalaa etsiä itsestään yhtäkkiä uusia puolia ja yrittää muuttaa koko elämänsä perustuksia yhdellä kertaa. Jos vaikka paneudun nukkumiseen nyt ensin.

Hyvää yötä itse kullekin.

Overwhelmed

"I wish I was special
You're so fucking special

But I'm a creep
I'm a weirdo
What the hell am I doing here?
I don't belong here"

Ystäväni heitti minulle linkin sivulle, jossa luetellaan erityisherkän ihmisen, eng. highly sensitive person ominaisuuksia. Tästä kiinnostuneena päädyin Facebookissa HSP - Suomen erityisherkät Ry:n sivuille. En tiedä miksi juutuin pohtimaan tuota. Taas yksi netistä bongattu ominaisuus tai diagnoosi. Miten se oikeasti elämääni liikuttaa? Ehkä siten, että jos löytäisin kaikki tarvittavat ja mahdolliset palat, saisin itsestäni kokonaisen kuvan. Mutta entä jos kaikki palaset ovatkin eri peleistä? Tuleeko silloin kokonaiskuvasta vielä sirpaleisempi? Miksei kukaan kerro kuka ihminen on? Miksei kukaan ymmärrä kysymyksiäni, joihin kipeimmin kaipaan vastausta? Miksei kukaan auta?!

Viime viikolla terapeuttini kysyi millä tavalla haluaisin hänen tarjoavan minulle apuuan. Mitä ihmettä minä siihen sanomaan? "Jatka samaan malliin", vastasin hämilläni mutta hetken epäröinnin jälkeen heitin, että 'kysy enemmän suoria kysymyksiä', 'avarra mieltäni ja asetu tilalleni', 'opeta minua ajattelemaan rajojen ulkopuolelta'. "Olen kyllästynyt kuuntelemaan aina vain omaa ääntäni ja toimimaan samoilla kaavoilla ja tavoilla."

Ja niin tosiaan, siitä hän pomppasi kirjahyllylle ja antoi minulle kirjan kotiinvietäväksi.

Järjen ja tunteen välissä

Tunti ja kahdeksan minuuttia myöhässä töihin tukka likaisena. Ahdistus oli aikalailla sanoin kuvaamaton. Mieleni huusi ja itki mutta pidin väkisin yllä tekohymyä ja kuuntelin muka kiinnostuneena sopisivatko hämärää kestävät köynnöskukat vai harvaa kastelua tarvitsevat ruukkukasvit paremmiin kirkon tiloihin. Jossain vaiheessa huomasin avanneeni suuni ja avautuneeni pomolle huonosti nukutuista öistä ja hormoonien epätasapainosta ja kuinka viime aikoina henkinen olotila on laskenut laskemistaan. En edes tajunnut tilannetta, olin niin uupunut ja omissa maailmoissani. Hän oli kuitenkin myötätuntoinen ja kehotti olemaan töiden puolesta stressaamatta.

Yö oli tosiaan taas hankala ja tavan mukaan heräsin omia aikojani, enkä saanut nukuttua edes sohvalla, jonne joskus kömmin vilttien suojaan. Mutta näen terapeuttia vasta torstaina, eli reseptin uusimisesta ei tarvitse vielä uneksiakaan.

Makuuhuoneen valo on palanut, ihan kuin ei olisi tarpeeksi pimeää näin mustana talvena muutenkin.

Kissa kusi pahvinkeräyslaatikkoon, vaikka kaksi minuuttia sitä ennen tyhjensin laatikot, joita se kävi vielä nuuskimassa.

Poikaystävällä ei ole enää muuta elämää kuin tietokonepelit ja vielä ihmettelee, miksi viihdyn paremmin baarissa kuin kotona.

Niin, kaupassakin olisi pitänyt käydä. Heiteäänpä hyvästit päivän bataattikeitolle. Tilalle mies teki kuitenkin nuudeleita ja paistettuja kasviksia, joten päivällinen nyt on ainakin syöty.

Väsynyt ja ärsyyntynyt olo. Ei minunn tosin siitä pitänyt tänään kirjoittaa, vaan ihan jostain muusta. Terapeuttini lainasi minulle viime viikolla kirjan (Mielekkäästi irti masennuksesta) luettavaksi, tai tarkemmin sen ensimmäisen kappaleen, mieli, keho ja tunne. Loistavaa luettavaa! Kirjoituskieli on selkeä ja asiallinen, kuitenkin helposti lähestyttävä ja mieltä avartava. Huomasin, ettei kyse olekaan siitä miksi ja miten olen masentunut, (oikeastaan diagnoosini on määrittämätön persoonallisuushäiriö, jonka yksi oireista on masennus) vaan enemminkin siitä mitä masennus oikeastaan on. Tuntui jotenkin hyvältä lukea fiktiivisistä hahmoista, jotka elävät erilaisia elämäntilanteita omien syiden ja seurausten vuoksi, mutta että tarinoilla oli selkeä yhtäläisyys; tapa ajatella. huomaamatta tsetuhoisasti jos vähän kärjistetään ja selkeytetään pointtia. Kappaleessa myös puhuttiin itsetietoisuudesta ja sen sietämättömyydestä - ei olekaan paras mahdollinen tapa yrittää käsitellä omia ongelmiaan pyörittelemällä niitä kaikkein 'järkevimpiä' ajatuksia mielessään ja pakottamalla mieltä toimimaan tunteita vastaan. Kuten on todettava, yksipuolinen keskustelu ei johda uusille poluille, vaan sitä vastoin se vahvistaa pysymään vanhoissa kaavoissa, vaikka tiedostaisi niiden haitallisuuden.

Yritän tälläkin hetkellä pitää kirjan seuraavat luvut lukematta, ellen saa niitä taas kotitehtäviksi, sillä olen huomannut
myös sen, että mieleni janoaa jatkuvasti uutta tietoa ja ajatusmalleja, mutta ne kuormittavat niin fyysistä kuin henkistäkin oloani. Minun on pakko myöntää itselleni, että voimavarani ovat rajalliset, hyvin vähissä, enkä saa laiminlyödä itseäni sivuuttamalla tuntojani.

Kurkistus parempaan?

Ja niin alkoi maanantai, masentava harmaa maanantai.

Eilisen hoin pääni sisällä "ei huolta, kaikki kääntyy vielä parhain päin" ja "ihan turhaan ahdistaa, ei elämää saa ottaa liian vakavasti". Meni ehkä vielä eilen läpi mutta usko alkoi taas olla koetuksella kun jälleen heräsin aamulla paljon ennen kellon soittoa. Jos olisin ajatellut loppuun asti, niin olisin noussut ylös ja keittänyt kahvia, mutta jokin takaraivossani käski laittaa korvatulpat korviin ja odottaa puoli tuntia ennen kuin uni saapuisi. Ja kun uni vihdoin tuli, minulla ei enää ollut aikomustakaan nousta ylös. Laitoin töihin viestiä, että tulisin myöhempään vuoroon. Tosi vastuullista.

Työpäivä meni kuitenkin yllättävän kivuttomasti lukuun ottamatta erästä saarnamiestä, joka otti asiakseen yrittää käännyttää minut uskoon. Parinkymmenen minuutin jälkeen ystävällisen hymyn ylläpitäminen alkoi olla jo hankalaa ja seuraavat kymmenen minuuttia haukoin jo henkeä. Oli vain heitettävä kapuloita rattaisiin ja sanottava, että hommat on kesken.

Hassua miten joillain uskovilla tuntuu olevan sisäänrakennettu etuoikeus tulla puolen metrin päähän kertomaan kuinka joutuu helvettiin. Varsinkin jos sattuu vahingossa olemaan liian ystävällinen ja mukailevan kiltti ihminen, niin kuin minä. (ei minulla ole mitään uskontoja tai uskonnonharjoittajia vastaan niin kauan kuin vastapuolet pysyvät kunnioittavan objektiivisina toisiaan kohtaan) Kun olisikin sellainen itseluottamus, että uskaltaisi avata suunsa noinkin henkilökohtaista ahdistelua vastaan.

Mutta se siitä. Avokadopasta oli kuin olikin hirmu herkullinen alkuviikon piristys, vaikka muut ruuat ja aikataulut heittivätkin kuperkeikkaa. Sainpahan käytyä kaupastakin edes tämän päivän ostokset. Ja mikä ihaninta, tänään huomasin, etten sittenkään kirjoittele täällä seinille vaan joku ihan oikeasti saattaa eksyä sivulle! ^_^

Uusia tuulia

Vähän erilaisempi päivitys, nimittäin viikon mittainen ruokailusuunnitelma. 

Tarkoitus on pitää kiinni muutamasta päivän tärkeimmistä ruokailuista viikon verran, (tai edes sen pari-kolme päivää!) ja katsoa miltä maistuu etukäteen suunniteltu ruokailu. Koska syön itsekin melko kehnosti ja epäsäännöllisesti niin aloitan tällaisen kokeilun vähän kevyemmin ja otan mukaan vain aamupalan/välipalan, yhden lämpimän aterian, sekä iltapalan. Pienemmät palat pyörivät tylsän samanlaisina, joten joka päivä kuitenkin aoin tehdä eri aterian pääruuaksi.

Maanantain aamupala (ennen matkaan lähtemistä tai töihin mukaan klo. 9.00 - 11.00 välillä) on helppo, nimittäin mitä kaapista löytyy. Työpäiväni loppuu kello kahdelta, joten ennen välipalaa ja lämmintä ruokaa aion käydä kaupassa ostamassa parin päivän ruokatarvikkeet. Ei ole mitään järkeä ottaa liian isoa palaa purtavaksi ja ostaa kauppaa vielä tyhjäksi. Maanantain välipalaksi (kaupasta tultuani n. klo. 14.30) olen päättänyt ottaa yhden banaanin ja jugurttia. päivälliseksi (siinä 16.00 - 18.00) avokadopastaa, joka on ehdottomasti lempiruokaani! Iltapalaksi muhkea kerrosvoileipä (tunti-pari ennen nukkumaanmenoa)

Tiistai-aamuksi mietin myslikulhollista (aamukahvia koskaan unohtamatta!), välipalaksi porkkana ja päiväruuaksi bataattikeittoa (ilman valkkaria tosin ja jota muuten en ole koskaan kokeillut mutta kuulostaa hyvältä). Iltapalaksi vanilijajäätelöä kera banaanisiivujen (tarkoituksenanihan ei ole olla dieetillä tai syödä ruokaympyrän mukaan vaan saada jonkinlaista säännöllisyyttä ruokatottumuksiini).

Keskiviikko voisi alkaa puurolla, joka on ihanan helppo ja nopea mutta ihan kätsy, että aamulla jaksaa. Keskiviikkona voisi myös käydä kaupassa ostamassa loppuviikolle tarvittavan. Kotiin tullessa välipalaksi mysliä jugurtilla. Päiväruuaksi ihania, paistettuja sieniä! Kaikessa helppoudessaan sieniä ja valkosipulia paistetaan melko kuumalla pannulla öljyssä, maustetaan pippurilla ja suolalla, ja lisätään vielä muut mausteet, kuten chili jos mieli tekee. Paistoaikakin on vain alle 10 minuuttia, riippuen minkälaisia sienistä haluaa. Seuraksi voi keittää vaikka riisiä. Iltapalaksi nuudeleita namnam.

Torstai- aamuna palaan taas helppoon mysliin, kuin myös välipalaksi helppo porkkana, nimittäin päiväruokaan ajattelin nähdä vähän vaivaa ja teen kasvislasagnea. Iltapalaksi vähän raskaamman ruuan päätteeksi jotain kevyttä, ehkä pari palaa leipää. : ]

Vihdoin perjantai! Sen kunniaksi aamupalaksi taas puuroa. Välipalaksi herkuttelen purkillisella tonnikalaa ja päivälliseksi valmistan helpon pastasalaatin (on kyllä tähän väliin myönnettävä, että joskus näin pienituloisena on vähän sovellettava ja harkittava kalleimpien ainesten ostamista). Iltapalaksi vielä nuudeleita tonnikalan kera.

Kaiken takana on maanantain ja keskiviikon kauppalistat, jotka sisältävät pääasiassa näitä ainesosia: 

Maanantai

- leipää                   - valkosipulia

- jugurttia                - chili 

- banaaneja                - lime/ mehutiiviste

- porkkanaa                - juustoa

- bataattia                - spagettia

- ruokakermaa              - mysliä

- salaattia                - jäätelöä

- avokadoja                - sipulia

Keskiviikko
- puuroa                    - tonnikalaa

- riisiä                    - vehnäjauhoja

- nuudeleita                - margariinia

- lasagnelevyjä             - maitoa

- tomaattimurska            - soijarouhetta

- pestoa                    - mozzarellaa

- punasipulia               - tomaatteja

+ toki mausteet ja muut herkut, joita en sisältänyt viikkotaulukkoon. Kaikki reseptit ja palat ovat hetken mielenjohteesta päähän tulleita tai päätettyjä enkä ottanut tällä kertaa budjettikysymystä mukaan. Huomioiden myös, ettei kauppalistat välttämättä veny noin pitkiksi kun kurkkaa mitä kaapeista löytyy valmiiksi ja mistä on esimerkiksi valmis karsimaan noita reseptejä tutkaillen.

Toivottavasti tästä tulee positiivinen kokemus. : ]

Sinua muistaen

Palasin viime yönä taas koulun penkille. Yläasteelle, vanhaan luokkaani. Oli ikään kuin tarkoitus aloittaa vielä yksi kertausvuosi tai jotain, kuitenkin elettiin nykypäivää.

Astuessani luokkaan näin ensimmäisenä liiduilla sotketut pulpetit ja erään pojan istumassa yksin keskellä luokkaa. Hän kuului aikoinaan niihin, jotka eivät puolta ikävää sanaa sanoneet minulle, eivät liioin kyllä kaveeranneetkaan. Tervehdn häntä pörröttämällä hänen tukkaansa ja naurahdin. Olipa kiva nähdä taas pitkästä aikaa! Hän taisi vain ynähtää jotain vaisusti mutta en antanut asian liikaa häiritä. Hetken päästä luokka olikin täynnä vanhoja tuttuja. Jopa entinen luokanvalvojani oli saapunut. Pian luokkani pahin kiusaaja, eräs vaaleatukkainen pitkä tyttö ohjasi minut käytävälle ja kertoi voivansa maksaa minulle korvauksia (sama summa mitä saan työttömyyskorvauksia) aiheuttaneesta henkisestä kärsimyksestä. Olin kovin ilahtunut, että hän oli ajatellut asiaa mutta uljaasti sanoin, etten tarvitse hänen rahojaan mutta anteeksipyynnön kyllä huolisin. Hän mietti hetken hiljaa ja muistan ne tunteet mitä koin uneni aikana. Hän oli yhä yhtä kylmä kuin silloin. "Voin minä sinulta anteeksi pyytää mutta en tarkoittaisi sitä kuitenkaan. En kadu mitään." Olin hyvin pettynyt ja murheissani ja vielä kehtasin miettiä ottavani rahat vastaan, mitä vain mikä hyvittäisi hänen tekojaan.

Aina toisinaan muistelen menneitä. Joskus ruokin kurjaa oloani palaamalla kouluun mielessäni ja kuulen silloin elävästi sen naurun ja halveksuvat eleet kun kävelin jonkun ohitse. Muistan ne pitkät tuijottavat katseet ja käytävän toiselta laidalta huudellut herjaukset. Muistan kuinka hiljaa aloin kuolla sisältä päin ja kuinka hautauduin viimein valmistuneen suojamuurini taakse koko elämältä.Ssiellä olen piilotellut nyt 10 vuotta. Maskin takana.

Yksi ihminen luokaltani laittoi kerran viestiä facebookissa ja pyysi vilpittömästi anteeksi. Annoin ja toivotin hyvää jatkoa. Eräs tyttö ala-asteelta laittoi viestiä, että oli pahoillaan seuranneensa aina vain sivusta kun näki minun kärsivän. Annoin hänellekin anteeksi. Tässä taannoin paikallisessa baarissa tapasin yhden miehen, joka aikoinaan oli kuulunut pahimpiin kiusaajiini. Tarjosin hänelle vapaata tuolia ja hän alkoi avautua. Kilistelimme tuoppeja ja annoin anteeksi. 3/300, hyvä alku.

En odota yhteydenottoja, enkä usko minkään määrän anteeksipyyntöjä helpottavan elämääni mutta hetken helpotuksen se tuo ja vierittää yhden pienen kiven sydämeltä.

Valentine's day

Elämäni surkein ystävänpäivä ja se on kokonaan omaa syytäni.

Meinasin kirjoittaa kaiken juurta jaksaen alusta mutta pointti kaikessa pähkinänkuoressaan; aamulla oli niin mahdoton darra, etten päässyt töihin, jossa oli tarkoitus kahvitella ystävänpäivän merkeissä. Minun piti viedä itse tehtyjä asioita, kuten keksejä ja muita myytäviä paikalle mutta mites nyt kävikään. Asia ei ehkä olisi niin vakava, ellei viikolla juomisesta olisi taas tullut paha tapa ja jos olisin ilmoittanut töihin ajoissa. Olin jopa kutsunut kavereitani käymään kahvilla! En saanut lahjoja hommattua ystävilleni, eikä iloisesta päivän vietosta ole muutenkaan mitään tietoa. Rahaa on palanut ihan turhaan ja olen käyttäytynyt todella epäminämäisesti. Hävettää ja harmittaa niin paljon, ettei edes itkua tule. Olen tänään niin epäonnistunut taas kaikessa, joka voisi oikeasti tuoda iloa itselle ja muille.

Vähän tuntuu tältä.

Se näkymätön verho

Raskas olo. Muutama viime yö on mennyt heräillessä ihan liian monta kertaa. Tänään apteekissa sain kuulla, että resepti on vanhentunut, vaikka ei sillä, 3 mg melatoniinia ei tunnu vaikuttavan alkuunkaan mutta vaihtoehtoja ei ole. Monta vuotta olen kokeillut mitä erilaisempia unilääkkeitä mutta sivuvaikutukset ovat olleet sietämättömiä. Siispä kävin vain ostamassa korvatulpat, jos edes kissan maukumisen vaimentaminen toisi taas unen.

Epäilemättä unettomilla öillä on iso vaikutus fyysiseen olotilaan mutta eilinen oli jo piste iin päälle. Naapurirapussani asuu minua muutaman vuoden nuorempi tyttö, joka kaipaisi kovasti kaveria ja juttuseuraa. Tutustuimme pari vuotta sitten eräänlaisen päivätoiminnan merkeissä ja kerran olen iltaa viettänyt hänen kanssaan. Oikein inhottaa ajatella koko asiaa.

Meillä ei ole mitään muuta yhteistä kuin hiljaisuus. Olen jo pitkälti päässyt pahimmasta ujoudestani eroon ja uskallan jo puhua tuntemattomillekin. Silti jos vastaan tulee yhtä hiljainen ihminen kuin minä, joka ei oikein puhua pukahda ellei erikseen kysytä, niin lopputulos on täysi katastrofi. Minulla ei vain ollut sydäntä taas vaihteeksi keksiä tekosyytä olla lähtemättä, sillä en edes tiedä ihmistä kuin pintapuolisesti, eikä mieleen ole juolahtanut selittää pään sisäisistä vaikeuksistani sellaiselle, jonka kanssa voi keskustella korkeintaan säästä tai telkkarisarjasta.

Pahinta tässä on syyllisyys. Totta kai tiedän, että minulla on oikeus tuntea mitä tunnen mutta kieltäydyn tuomasta sitä ollenkaan esille. Niin se menee oikeastaan minkä tahansa muunkin tunteen kanssa. Jos olen liian riemuissani ja nauran väärällä tavalla, käperryn itseeni ja hiivun pois. Tai jos olen oikein surunmurtama tai peloissani ja tirautan kunnon kyyneleet, hautaudun loppuillaksi peittoon ja harkitsen tukehduttavani itseni tyynyliinaan. Puhumattakaan siitä jos olen raivoissani. En osaa ilmaista vihaa muuta kuin spontaanisti ja vahingossa. Enkä silloin tunnista itseäni, enkä osaa välttämättä selittää läsnäolijalle miksi olen niin kiukuissani. Ystäväni kanssa oli helppo riidellä. Riidat saattovat saada alkunsa melko pienestä asiasta, mutta kumpikin osasi tulkita vihastumisen lähteen itsessään ja tappelut keskittyivät lähinnä järjettömyyksien laukomiseen, mikä helpotti myös sovintoa. Mutta poikaystäväni tai erään toisen hyvän ystäväni kanssa riitely on melko mahdotonta, sillä aina ensimmäisenä edessäni on itsehillinnän verho (joka ei kuitenkaan tarkoita, että osaisin käyttäytyä asiallisesti).

Olen ollut taas pitkän aikaa kateissa omissa mielenmaailmoissani enkä tahdo saada mistään kiinni. Ihan kuin kehoni ja ympäristöni kanssa olisi sentin verran ilmaa, joka erottaa minut vaikkapa tästä sohvasta, jolla istun. En tunne läsnäoloani, enkä sen takia muidenkaan. Tahtoisin vain takaisin iloon ja elämään.

Missä aurinko ei paista

Jotta kirjoittamisen alun hankaluus saataisiin voitettua niin voisin aloittaa alusta. Miten päiväni lähtee käyntiin?

Vihaan aamurutiinejani, joita ilman en kuitenkaan voi kuvitella nousevani sängystä, saati lähteä ihmisten ilmoille. Normaalisti ihminen, tässä tapauksessa nainen herättyyän vetäisi ehkä verhot auki ja saisi aamuauringosta sysäyksen päivään. Kenties hän kipittäisi yöasussaan keittämään kahvit ja hetken antaisi itselleen aikaa heräillä. Kävisi suihkussa, pukisi päälleen ja pikaisesti sipaisisi ripsaria. Föönaisi ja harjaisi hiuksensa kunnes olisi hampaiden pesun jälkeen valmis lähtemään kouluun, töihin tai mihin nyt jalat veisivätkään.

Minulla kaikki menee toisin. Herättyäni herätyskelloon poikaystäväni usein varovaisesti raottaa verhoja ja nousee kahvinkeittoon. Muistelen mihin jätin illalla laukkuni, jossa meikkivoide ja puuteri aina matkaavat. Hyvällä lykyllä tarvitsee vain kurottaa kättään peiton alta. Varmistuessani, ettei huoneeseen tule ketään, kiskaisen verhot auki ja haukottelen. Riippuen aamusta, saatan laittaa kosteusvoiteen kasvoilleni ja pukea päälleni. Usein kuitenkin paniikissa ja kiireessäni otan vain meikit esille ja aloitan puolituntiseni meikkivoiteen ja puuterin parissa. Ensin yksi kerros, sitten toinen ja lopulta pahimmat kohdat piiloon. Pidän aina hetken taukoa, etteivät silmäni sokaistuisi luomukselleni liikaa. Toisinaan olen kuullut etteivät ihmiset usko minulla olevan meikkiä tai sitten olen todella taitava maskeeraja. Höpö höpö.

Kun olen mielestäni riittävän inhimillisen näköinen, juon kahvin ja sillä aikaa vain annan ajan kulua. Tarvitsen aikaa toipua ja valmistua henkisesti päivään. Öisin heräilen ja olen todella väsynyt ja uupunut aamulla muutenkin mutta paha oloni johtuu lähinnä siitä, että meikkaaminen vie minulta hurjan paljon aikaa ja henkisiä voimavaroja.

Kammoan suihkussakäyntiä, joten jos tarve vaatii niin jätän moisen päivälle/illalle. Likaiset hiukset kuitenkin saavat minut pakokauhun valtaan, joten pesen otsatukkani joka aamu ja laitan takkutukkani pompulalle. Pesen hampaat ja kiskaisen sohvalta eiliset vaatteet ylleni. Olen inhottavan laiska ja välinpitämätön huolehtimaan tunnollisesti itsestäni. Silti tähän asti olen ainakin kolmeen kertaan tarkistanut kaipaako meikkikerrokseni vielä korjaamista. Toisinaan yritän heittää peiliin tekopirteän hymyn mutta päätän, että hymyni vain rumentaa näkymää entisestään, joten kulmat salaa kurtussa toivotan poikaystävälleni hyvät päivät ja lähden 10 minuuttia myöhässä töihin.

Jos hyvin käy, selviän neljästä tunnista ja kaupungilla olemisesta ilman suurempaa ahdistusta mutta on myös päiviä, joilloin yksi pieni kauneusvirhe koituu kohtaloksi seuraavaan aamun asti.

Tervehdys!

Ensiksikin toivottaisin sinut tervetulleeksi vaatimattomaan uuteen kotiini.

Olen joskus pitänyt hyvin erilaista blogia, jolla ei ollut sen suurempaa merkitystä mutta toivon, että nyt tämän kipinän saatuani saan tästä tulevasti blogistani paikan itselleni ja muille samoja asioita kokeneille ihmisille, jotka tuntevat tarvetta paeta hiukan toisaalle aina silloin tällöin.

Taustastani sen verran, että olen koko peruskoulun kokenut kiusaamista.Tärkeimpänä ja vaikeimpana asiana ulkonäköni, eli tiivistettynä pienikokoisuuteni ja huono ihoni. Ala-astevuoteni kävin kolmea eri koulua, kolme viimeistä vuotta melko suuressa koulussa. 13-15 vuotiaana kiusaaminen kohdistui radikaalisti syrjimisestä sanalliseen väkivaltaan ja pieneen kiusantekoon, kuten vaikkapa asioiden viskelyyn minua päin. Fyysistä väkivaltaa en juurikaan kokenut.

Aikomuksenani ei ole synkistellä, eikä antaa vakavuudelle liikaa tilaa mutta koulukiusaamisasian ollessa yhä vakava ongelma ja vaikea lähestyttävä, päätin nyt aloittaa kirjoittamisen sen tuomista kokemuksista ja elämyksistä muistuttaakseni, että emme ole yksin.

Toivottavasti viihdyt ja olet kuin kotonasi. Kommentointi olisi myös mukavaa jos jokin asia jää askarruttamaan tai tahdot vain toivottaa hyvää iltaa. : )








Terveisin L