Näillä sävelmillä riudun tuntojen ristiaallokossa. En hyvällä, en pahalla liioin. Puhdas surun tunne kantaa iltaani hetkinä eteen päin. En ole yksin mutta sydäntäni kylmää yksinäisyys. Lapsenomainen yksinäisyys... lapsuus.
Olen ehkä hupsu. Mutta olen minä. Ja minä olen kovin herkkä tuntemaan elämän ympärilläni. Milloin mitenkin. Joskus pääni voisi avata ja levittää niityille pakeneviksi perhosiksi, joskus ihmiset voisivat menettää näkönsä katsoessaan sielussani loimuavia säteitä. Joskus kokonainen avaruus voisi minut nielaista, ellemme eläisi tässä ulottovuudessa, tässä maailmassamme.
Sydämeni huutaa tunteita. Surullisen haikeita ja melankolisen kauniita. Sydämeni huutaa koti-ikävää. Kotiini minä aina palaan. Ihan aina. Sillä se on elämässäni ainoa ikuinen asia. Ja sitä minä rakastan.
Siitäkin huolimatta minäkin muutun. Kuten elämäkin virtaa hiljalleen eteen päin. Pysäyttämätön virta, kristallin kirkas vesi, kaiken alku. Minun on aika jättää jäähyväiset. Olisinpa vain vielä yhden kesän voinut viettää nurmikolla kierien ja puissa kiipeillen. Omassa huoneessani yöpyen. Muistot uudelleen eläen...
Tämä hetki on. Ja juuri nyt käytän sen hymyillen. Olen onnellinen.
Hyvästi, kotini.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti