Täyttäessäni Kelan lappusia huomaan, että hakemukseeni tuli täyteen juuri ja juuri yksi kokonainen viikko töissä. Jokaisena muuna viikkona olen ollut yhden tai parina viikkona jopa kaksi päivää pois töistä. Mitä ne töissä mahtavat ajatella? Sääliä vaiko pettymystä? Eivät he minua tunne. En taida tuntea itsekään.
Hetki sitten meni vielä ihan hyvin. Tai ainakin luulen menneen hyvin. Enää en ole siitäkään varma, sillä se taisikin olla illuusio iloisesta, hyvän tuulisesta ja sosiaalisesta minästä. Jos olisin aidosti sosiaalinen ja ulos päin suuntautunut edes jollain tasolla, niin miksi minua sitten kalvaa suunnaton ahdistus ja syyllisyys aina seuraavana päivänä kun muistelen nauraneeni ja keskustelleeni kavereideni (ystäveni?) kanssa? Ja miksi hetken olen muka niin kaveria, niin kaveria erään kanssa ja hetkeä myöhemmin saan häneltä turpaan? No joo, tuossa tapauksessa kyse ei taida olla minusta vaan hänestä ja hänen omista pään sisäisistä ongelmistaan mutta kyllä se hiljaiseksi vetää.
Jostain syystä vihaan itseäni aina sen jälkeen kun olen antanut jotain itsestäni aidoimmillaan muille ja ottanut vastaavanlaista tunnelatausta vastaan. Ikään kuin tunteminen olisi pahin viholliseni. Päätin kuitenkin, etten aio perua yhtäkään sanaa. Olen vannonut ja vuodattanut ystävyyttä viime aikoina yhdelle jos muutamallekin ihmiselle ja se totta puhuen on kovin vieras käsite itsessäni, en vain ymmärrä aivojani. Miksette te typerät limaiset niljakesutturani voi olla samaa mieltä verta sykkivän elimeni kanssa?
Eilen asuin sängyn pohjalla peitot korvilla. Tiuskin tuntemattomasta syystä taas miehelleni ja vedottakoot lääkkeiden loppumiseen. Olen näinä päivinä taas joku ihan muu. Lääkkeet tekevät minusta taas ihmismäisen olennon. Anteeksi siitä.
Olen epäonnistunut liero. Selkärangaton nilviäinen. Ja itsesyytökset ovat ainoa sisältö elämääni, joka ei johda mihinkään. Ei eteen eikä taakse. Huvittavaa, olen viime aikoina nähnyt unta viiltelystäkin. Koska minulta taas petti jalat alta?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti