Päivä selvittää itsensä

Eilen matkalla baarista kotiin kulutin aikani hymyillen elämän satunnaisuudelle. Kuinka yksi pieni silmänisku voi muuttaa kokonaisen hetken, ja se hetki voi muuttaa yhden ihmisen loppuelämän. En voi väittää, että näin olisi käynyt mutta sain takaisin pienen häivähdyksen toivoa.

Ehkä ihmiskunnalla tosiaan on jäljellä se jokin, joka sinnittelee ja pitää meidät parhaamme mukaan yhdessä, se jokin, jonka löydettyämme uudestaan olemme taas kokonaisia. Luottamus on avain, luottamus tuttuun ja turvalliseen ihmiseen mutta sitäkin suuremmin uskallus luottaa tuntemattomaan, ventovieraaseen ihmiseen. Uskallus iloita arvaamattomalla hetkellä samalla aallon harjalla.

Olemme ehkä ainoa eläinlaji, joka hyppää hyiseen järveen pelastaakseen lajitoverin hukkumiselta. Ilman selkeää taka-ajatusta, itsekästä syytä takana. Miksi?

Miksi nainen, joka ei ole koskaan tavannut minua tulee ja pyytää tulta ja kysyttäni miten ilta on mennyt, hän kertookin avoimesti huonosta parisuhteestaan. Jakaa kuitenkin kanssani ajatuksen, että tärkeintä on pyhittää oma hymynsä juuri sille hetkelle, jossa elämme. Valamme toisiimme pienen hetken uskoa parempaan ja hyvästelemme toisemme ehkä lopullisesti.

Miksi kaupankassan nuorimies rikkoo rajoja ja säikäyttää ihmiset hymyllä ja tuttavallisella juttelulla? Miksi Vanhus on niin hämillään kun autan häntä nousemaan takaisin polkupyöränsä selkään?

Miksi olemme niin pelokkaita lajitovereitamme kohtaan, vaikka sisimmissämme auttaisimme toinen toisiamme? Voisimme paremmin jos kohtaisimme ensin omat pelkomme ennen kuin lietsoisimme niitä muihin tavalla, jonka alkusyytä he eivät voi ymmärtää.

Olemmehan yhtä.