Raskas olo. Muutama viime yö on mennyt heräillessä ihan liian monta kertaa. Tänään apteekissa sain kuulla, että resepti on vanhentunut, vaikka ei sillä, 3 mg melatoniinia ei tunnu vaikuttavan alkuunkaan mutta vaihtoehtoja ei ole. Monta vuotta olen kokeillut mitä erilaisempia unilääkkeitä mutta sivuvaikutukset ovat olleet sietämättömiä. Siispä kävin vain ostamassa korvatulpat, jos edes kissan maukumisen vaimentaminen toisi taas unen.
Epäilemättä unettomilla öillä on iso vaikutus fyysiseen olotilaan mutta eilinen oli jo piste iin päälle. Naapurirapussani asuu minua muutaman vuoden nuorempi tyttö, joka kaipaisi kovasti kaveria ja juttuseuraa. Tutustuimme pari vuotta sitten eräänlaisen päivätoiminnan merkeissä ja kerran olen iltaa viettänyt hänen kanssaan. Oikein inhottaa ajatella koko asiaa.
Meillä ei ole mitään muuta yhteistä kuin hiljaisuus. Olen jo pitkälti päässyt pahimmasta ujoudestani eroon ja uskallan jo puhua tuntemattomillekin. Silti jos vastaan tulee yhtä hiljainen ihminen kuin minä, joka ei oikein puhua pukahda ellei erikseen kysytä, niin lopputulos on täysi katastrofi. Minulla ei vain ollut sydäntä taas vaihteeksi keksiä tekosyytä olla lähtemättä, sillä en edes tiedä ihmistä kuin pintapuolisesti, eikä mieleen ole juolahtanut selittää pään sisäisistä vaikeuksistani sellaiselle, jonka kanssa voi keskustella korkeintaan säästä tai telkkarisarjasta.
Pahinta tässä on syyllisyys. Totta kai tiedän, että minulla on oikeus tuntea mitä tunnen mutta kieltäydyn tuomasta sitä ollenkaan esille. Niin se menee oikeastaan minkä tahansa muunkin tunteen kanssa. Jos olen liian riemuissani ja nauran väärällä tavalla, käperryn itseeni ja hiivun pois. Tai jos olen oikein surunmurtama tai peloissani ja tirautan kunnon kyyneleet, hautaudun loppuillaksi peittoon ja harkitsen tukehduttavani itseni tyynyliinaan. Puhumattakaan siitä jos olen raivoissani. En osaa ilmaista vihaa muuta kuin spontaanisti ja vahingossa. Enkä silloin tunnista itseäni, enkä osaa välttämättä selittää läsnäolijalle miksi olen niin kiukuissani. Ystäväni kanssa oli helppo riidellä. Riidat saattovat saada alkunsa melko pienestä asiasta, mutta kumpikin osasi tulkita vihastumisen lähteen itsessään ja tappelut keskittyivät lähinnä järjettömyyksien laukomiseen, mikä helpotti myös sovintoa. Mutta poikaystäväni tai erään toisen hyvän ystäväni kanssa riitely on melko mahdotonta, sillä aina ensimmäisenä edessäni on itsehillinnän verho (joka ei kuitenkaan tarkoita, että osaisin käyttäytyä asiallisesti).
Olen ollut taas pitkän aikaa kateissa omissa mielenmaailmoissani enkä tahdo saada mistään kiinni. Ihan kuin kehoni ja ympäristöni kanssa olisi sentin verran ilmaa, joka erottaa minut vaikkapa tästä sohvasta, jolla istun. En tunne läsnäoloani, enkä sen takia muidenkaan. Tahtoisin vain takaisin iloon ja elämään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti